Sundays of Song #5: Welcome, my friends to Paris - here, have a flower, on me...

Hyvää elokuuta kaikille! On taas koittanut sunnuntai ja uuden Sundays of Song -postauksen aika. Tänään puhumme elokuvasta Anastasia. Don Bluthin ja Gary Goldmanin ohjaama animaatio vuodelta 1997 on yksi 90-luvun animaatioklassikoista, jota usein on luultu Disneyn tuotokseksi. Ja aivan kuten The Sound of Music, myös Anastasia on nykyään Disneyn omistuksessa yhtiön ostettua 20th Century Foxin. En kuitenkaan pidä Anastasiaa Disney-elokuvana, samoin perustein kuin en myöskään Sound of Musicia. 

Sinänsä erehdys, että Anastasia olisi Disneyn tekele, on ymmärrettävä, onhan se tyyliltään melko samankaltainen kuin monet Disney-klassikot. Enkä tarkoita niinkään animaatiotyyliä, vaan tarinaa: musikaali, jonka pääosassa on omapäinen prinsessa, pahis, jolla on yliluonnollisia voimia, hassuja eläimiä... Tekijät eivät ole tuntuneet tosissaan edes yrittää erottua Disneystä. Mutta toisin kuin Disneyn prinsessaelokuvat, jotka useimmiten perustuvat tunnettuihin satuihin, Anastasia ammentaa historiasta: pitkään sinnitelleestä tarinasta, että tsaari Nikolai II:n nuorin tytär, suuriruhtinatar Anastasia Nikolajevna olisi selvinnyt perheensä teloituksesta. Elokuva on kuitenkin kaukana historiallisesta paikkansapitävyydestä tai uskottavuudesta, mikä on sen suurin kompastuskivi.

Jos et ole nähnyt elokuvaa etkä halua juonipaljastuksia (vaikka elokuvan juoni on kieltämättä aika ennalta-arvattava ja yllätyksetön), siirry toiseen alaotsikkoon.

Kaunis rakkaustarina, kömpelö fantasia

Anastasia on kaunis ja viihdyttävä elokuva, mutta historian ystävälle se aiheuttaa hämmennystä. Jos välttämättä halutaan tehdä historiallinen fantasiaelokuva, täytyy olla varovainen, ettei kaikkea selitetä taikuudella. Esimerkiksi siihen tapaan, että Romanovit olivat rakastettuja hallitsijoita, joiden aikaan Venäjä kukoisti, ja koko bolsevikkivallankumous johtui kostonhimoisen Grigori Rasputinin perheen ylle asettamasta kirouksesta. Juuri näin Anastasia asiat esittää. Minusta historiaa ei pitäisi kuvata mustavalkoisena edes lapsille suunnatussa elokuvassa, kaikkein vähiten poistaa vastuu oikeilta historiallisilta ihmisiltä. Vaikka tsaari perheineen ei ansainnut tulla teloitetuksi, Nikolai II oli huono hallitsija ja vuoden 1917 vallankumoukset kumpusivat kansan tyytymättömyydestä, kuten vallankumoukset yleensä. Rasputin ei myöskään ollut mikään paholainen, vaikka hänet populaarikulttuurissa niin usein kuvitellaankin. Hän oli myös jo kuollut, kun Romanovien valtakausi päättyi - joka tapahtui maaliskuun vallankumouksen eikä lokakuun bolsevikkivallankumouksen aikaan. Elokuvassa kaikki käy samana päivänä vuonna 1916: vallankumous, tsaariperheen teloitus, Rasputinin kuolema. Todellisuudessa vain jälkimmäinen tapahtui tuona vuonna, ja maaliskuun vallankumouksesta oli kulunut yli vuosi, kun Romanovit teloitettiin. 

Ei ollut tarkoitus pitää historian oppituntia, mutta haluan vain selventää, mikä minua turhauttaa Anastasiassa eniten: historian yksinkertaistaminen. Anastasiakin on elokuvassa pieni lapsi, kun hänen perheensä tapetaan, vaikka oikea Anastasia oli 17-vuotias kuollessaan. Ajateltiinko, että lapsen muistinmenetys on uskottavampaa kuin teinin? Haluttiinko tarinasta tehdä traagisempi? Olisiko 27-vuotias Anastasia tuntunut liian vanhalta päähenkilöltä? Hahmo näyttääkin vanhemmalta kuin 18-vuotiaalta, joten yhtä hyvin hän olisi voinut olla lähempänä Anastasian "oikeaa" ikää. 

Elokuva olisi minusta yhtä hyvin voitu toteuttaa ilman Rasputinia ja fantasiaelementtejä. Se toimii parhaiten kohtauksissa, jossa nämä eivät ole mukana: kun Anya yrittää muistaa menneisyyttään, kun Dimitri ja Vladimir opettavat häntä "esittämään" Anastasiaa, kun Anya ja Dimitri hiljalleen rakastuvat toisiinsa. Heidän rakkaustarinansa on elokuvan vahvimpia puolia, he sentään viettävät yhdessä paljon aikaa ja kokevat pitkän matkan ennen mitään rakkaudenjulistuksia. Heillä on myös todella tasapuolinen suhde, jossa molemmat suojelevat toisiaan ja tekevät uhrauksia toistensa puolesta. Rakkaus työväenluokkaiseen Dimitriin tarjoaa myös hyvän "selityksen" sille, miksi Anastasia ei halua julkisesti paljastaa henkilöllisyyttään ja jättää selviämisensä arvoitukseksi.

Anyan ja Dimitrin suhde on yksi elokuvan ehdottomista vahvuuksista. Kuvan lähde: https://animationscreencaps.com/anastasia-1997/32/

Elokuvasta on sovitettu vuonna 2017 ensi-iltansa saanut Broadway-musikaali, joka on juoneltaan huomattavasti elokuvaa realistisempi. Rasputinin hahmo on poistettu kokonaan ja antagonistina on bolsevikkikenraali Gleb Vaganov, joka saa tehtäväkseen surmata Anastasian. Haluaisin todella joskus nähdä musikaalin, se kuulostaa juonellisesti mielenkiintoisemmalta kuin elokuva, ja siihen sävelletyt uudet laulutkin kuulostavat hyviltä. Mutta asian ydin on se, että elokuvaankin olisi voitu keksiä jotakin realistisempaa, tai sitten keksiä kokonaan alkuperäinen tarina muistinsa menettäneestä prinsessasta, jota hänen perheensä kironnut kuollut mies vainoaa.

Anastasia kärsii myös siitä, että Disney-kaavaa on noudatettu niin uskollisesti. Anastasia saa lemmikikseen Puka-nimisen kulkukoiran, joka on ihan söpö mutta täysin unohdettava hahmo, ja Rasputinilla on hermoille käyvä kätyrilepakko Bartok, joka jostain syystä sai itselleen vielä oman elokuvankin. Näiden hahmot tuntuvat olevan olemassa vain, koska on ajateltu, että elokuvamusikaalissa täytyy olla hassuja sidekick-eläimiä, jotka viihdyttävät lapsia, ja siksi ne ovat päälleliimatun oloisia.

Anastasian animaatio tuottaa iloa silmille, varsinkin taustat, jotka erottuvat edukseen erityisesti laulukohtauksissa. Pietarin (tai Leningradin) kullanväriset rakennukset, Anastasian muistoissa eloonheräävä keisarillinen palatsi, Pariisin maalauksellisuus... Sen sijaan en niin paljon välitä ihmishahmojen piirtotyylistä, varsinkin kun ero realistisesti piirrettyjen Anastasian ja Dimitrin ja karikatyyrimaisten Vladin ja Rasputinin välillä on niin huomattava. Elokuva on kuitenkin animoitu huolella ja yksityiskohtaisesti.

Muistelun, haaveilun ja hauskuuden melodioita

Musikaalina Anastasia on onnistunut. Lauluja on sopiva määrä ja ne ovat mukavan erilaisia, mutta silti yhteensopivia. Laulut sävelsi Stephen Flaherty ja sanoitti Lynn Ahrens. 

Lauluissa toistuvat haaveilun ja tavoitteellisuuden teemat. "A Rumor in St. Petersburg" esittelee huijaussuunnitelmastaan hyvin varmat Dimitrin ja Vladin, "Journey to the Past" -kappaleessa Anya sanoittaa päätöksensä päästä selville menneisyydestään, jopa "In the Dark of the Night" on pahismainen haavelaulu, jossa Rasputin vannoo saavansa kostonsa päätökseen.

Lauluista kepeimmät ovat "Learn to Do It", jossa Dimitri ja Vlad koulivat Anyaa Anastasian rooliin, sekä "Paris Holds the Key to Your Heart", jossa Sophie ja pariisilaiset esittelevät romanttisen kaupungin. Jälkimmäisestä löytyy kuitenkin myös vakava kohta, jossa Anyan henkilöllisyydestä jyvälle päässyt Dimitri hyvästelee prinsessan mielessään. Lopulta kaikki laulut paljastavat jotakin hahmojen ajatuksista eikä mikään niistä varsinaisesti ole "turha".

Ehdoton suosikkini lauluista on kaihoisan, jopa aavemaisen kaunis "Once Upon a December", ja kohtaus, jossa se kokonaisuudessaan kuullaan, on myös visuaalisesti upea. "A Rumor in St. Petersburg" esittelee hyvin tilanteen, josta Dimitri ja Vlad kokevat hyötyvänsä ja sen sanoitukset ovat myös hyvin toimivat. Ja myönnettäköön, että vaikken pidäkään Rasputinin hahmosta, on "In the Dark of the Night" mieleenpainuva ja sopivan synkänkuuloinen pahislaulu.

Mitä tulee ääninäyttelijöihin, Anastasiaan valittiin tunnettuja näyttelijöitä, jotka eivät kuitenkaan osanneet laulaa, joten päähahmoilla on eri puhe- ja lauluäänet. Aina äänet eivät kuitenkaan sovi yhteen, varsinkin Meg Ryan Anastasian puheäänenä on huomattavasti poikamaisempi ja maanläheisempi kuin Liz Callawayn prinsessamainen lauluääni. Dimitrin laulut dubanneella Jonathan Dokuchitzilla on äänessään enemmän persoonallisuutta kuin repliikit äänittäneellä John Cusackilla, ja onkin harmi, ettei Dimitrillä ole omaa sooloa. Mutta onpahan mukana myös legendaarisia Broadway-näyttelijöitä, jotka eivät "laulusijaisia" kaivanneet, nimittäin Bernadette Peters Sophiena ja Angela Lansbury Anastasian isoäitinä. Minusta julkkisäänet eivät ole aina niin hyvä idea, varsinkin jos heillä ei ole kokemusta ääninäyttelemisestä ja esimerkiksi juuri Broadwaylta löytyisi paljon näyttelijöitä, jotka osaavat sekä näytellä että laulaa.

Näihin mietteisiin päättyy tämänkertainen Sundays of Song. Tähän kohtaan tulisi yleensä jokin vihjaus ensi viikon aiheeseen, mutta rehellisesti sanottuna en yhtään tiedä, mistä seuraavaksi kirjoittaisin. Teen näitä sillä tavalla "pareittain", että kaksi peräkkäistä musikaalia linkittyvät jollakin tavalla toisiinsa. Hamiltonin ja The Sound of Musicin kohdalla se on historiallisiin tapahtumiin pohjautuminen, The Wizard of Ozin ja Wickedin kohdalla Oz-universumi. Tällä kertaa se voisi olla historiallinen nainen päähenkilönä, 20-luku, tai animaatio... Se nähdään sitten, mihin päädyn.