Sundays of Song #2: Raindrops on roses and whiskers on kittens...

Toinen Sundays of Song -sarjassa käsittelyyn pääsevä musikaali on todellinen klassikko, jota on alun perin esitetty teatterilavoilla mutta joka on kiistatta tunnetumpi elokuvana. The Sound of Music sai Broadway-ensi-iltansa vuonna 1959, ja elokuvaversio ilmestyi vain kuusi vuotta myöhemmin vuonna 1965. Richard Rodgersin säveltämä ja Oscar Hammerstein II:n sanoittama musikaali perustuu löyhästi Maria von Trappin muistelmiin. Robert Wisen ohjaamasta elokuvasta tuli menestys, ja se voitti muun muassa parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan ja parhaan musiikin Oscar-palkinnot. 

Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa viime syksynä Netflixistä ystäväni kanssa. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa näkemäni Rodgers & Hammerstein -musikaali. Kaksikon muita yhdessä kirjoittamia teoksia ovat muun muassa Oklahoma!, South Pacific, The King and I ja Cinderella. Niistä tehdyt elokuvat ovat kyllä sellaisia, jotka haluaisin joskus nähdä. 

Nykyään Sound of Musicia voisi kai sanoa Disney-elokuvaksi, sillä yhtiö on ostanut elokuvan levittäjän 20th Century Foxin. Joten miksen kirjoita musikaalista Disney-blogiini? Jotenkin vain itse miellän Disney-elokuviksi sellaiset, jotka on tehty yhtiön nimen alla, ja kun musikaali kerran on ollut yli kuusikymmentä vuotta olemassa (luullakseni) ilman Disneyn vaikutusta, en menisi sanomaan sitä Disney-musikaaliksi. Toki se sisältönsä puolesta sopii yhtiön brändiin: on tarttuvia lauluja, sydäntälämmittävä perhetarina ja... natseja. Täydellinen perhemusikaali(ko)?

Palaan myöhemmin siihen dissonanssiin, joka musikaalissa ilmenee kepeän lauleskelun ja natseilta pakenemisen välillä.  Mutta ensin puhun vähän odotuksistani. Minulla ei ollut kovin paljon ennakko-oletuksia Sound of Musicista ennen sen näkemistä. Olin kuullut siitä joitakin lauluja, tiesin jotenkuten mistä se kertoo, ja olin kuullut joidenkin pitävän sitä turhan imelänä. Minulla on melko hyvä sietokyky pehmeiden ja naiivin hyväntahtoisten tarinoiden suhteen, joten en ollut kovin huolissani. Paitsi että elokuva kestää melkein kolme tuntia, ja se voisi ehkä olla liikaa höttöä jopa minulle. Mutta pääosassa on kuitenkin Julie Andrews, jota olin rakastanut Maija Poppasessa, joten eihän tämä mitenkään voi olla huono elokuva, eihän?

Eikä se ollutkaan. En sanoisi Sound of Musicin kuuluvan aivan suosikkimusikaaleihini, mutta ymmärrän miksi se on niin iso klassikko. Elokuva on hyvin näytelty, siinä on viatonta huumoria ja kauniita maisemia. Myös huoleni imelyydestä osoittautuivat suurimmaksi osaksi turhiksi. Mitä tulee lauluihin, niitä käsittelen vähän myöhemmin. Ensin muutama sananen tarinasta ja hahmoista.

Taiteellinen vapaus, historia ja todellisuudesta irrotetut hahmot 

Kaikki eivät varmaankaan tiedä, että Sound of Music perustuu tositapahtumiin. Maria ja Georg von Trapp olivat oikeita henkilöitä ja Georgilla tosiaan oli seitsemän lasta hänen palkatessaan kotiopettajattareksi Marian, joka oli nunnakokelas. Perhe vastusti natseja ja pakeni Itävallasta vuonna 1938. Kaikki tämä tapahtuu myös musikaalissa, mutta elämäkerralliseksi elokuvaksi Sound of Musicia voi hädin tuskin kutsua, niin paljon siinä on muutoksia henkilöiden, tapahtumien ajankohtien ja muun historian suhteen. Tekijöillä oli kuitenkin näihin muutoksiin oikeus, sillä von Trappin perhe oli myynyt oikeudet tarinaansa. Mutta miten tarpeellista taiteellisten vapauksien ottaminen oli? Jos musikaali olisi historialle uskollisempi, sen olisi voinut toteuttaa ehkä jopa ilman natseja, eikä tarina siitä olisi paljonkaan kärsinyt. 

Puhun seuraavissa kappaleissa sekä historiasta että musikaaliin keksityistä tapahtumista. Jälkimmäiset voisi kai laskea juonipaljastuksiksi, joten, joten jos et halua lukea niitä, siirry seuraavaan alaotsikkoon.

Sound of Music sijoittuu vuoteen 1938, jolloin nunnaluostarin noviisi Maria saa pestin kapteeni von Trappin lasten kotiopettajattarena ja pohtii omaa tulevaisuuttaan samalla kun saa lapset ja näiden ankaran isän avautumaan. Samaan aikaan taivaalle kerääntyy tummia pilviä, kun natsit saavat kannatusta Itävallassa. 

Todellisuudessa tämä kaikki ei suinkaan tapahtunut samana vuonna tai edes samana vuosikymmenenä, sillä historiallinen Maria tuli von Trappin perheeseen jo vuonna 1926, alun perin opettamaan vain yhtä lapsista (joilla muuten oli täysin eri nimet kuin musikaalissa) Hän ja Georg von Trapp (joka ei oikeastaan edes ollut "kapteeni") menivät naimisiin seuraavana vuonna, ja syynä olivat enemmänkin lapset kuin rakkaus parin välillä. Keskenään he saivat vielä kolme lasta.

Ymmärrän musikaaliin tehdyt muutokset rakkaustarinan ja lasten nimienkin suhteen, mutta en sitä, miksi se ei voinut sijoittua oikeaan ajankohtaan. Siksikö, että natsit tuovat mukaan dramatiikkaa ja jännitystä? Ehkäpä, mutta tarinassa on jo valmiiksi konflikteja: Marian pohdinta, ryhtyäkö nunnaksi vai kuunnella sydäntään sekä (keksitty) kolmiodraama Marian, kapteeni von Trappin ja paronitar Elsa von Schräderin välillä. Suurin ongelmani natsien kanssa on kuitenkin se, että he ovat varsinaisesti pahiksia vasta viimeisen puolen tunnin aikana, juuri kun Maria ja kapteeni ovat menneet naimisiin ja elokuva olisi oikeastaan voinut jo loppua. Varsinainen loppuhuipennus tuntuu vähän päälleliimatulta, eikä "onnellinen loppu" oikeastaan ole niin onnellinen, kuin miltä se vaikuttaa. Toki päähenkilöt pääsevät natseja pakoon, mutta toinen maailmansota ei ole vielä edes alkanut eivätkä natsit ole hetkeen katoamassa mihinkään... Joten kyllä, olisin halunnut elokuvan olevan vielä höttöisempi kuin se jo on.

Siirrytään tarinasta hahmoihin. Suurin osa musikaalin hahmoista on keksittyjä, kuten paronitar von Schräder, von Trappien esiintymisagentti Max Detweiler, Lieslin ihastus Rolfe, ja oikeastaan myös von Trappin lasten hahmot, heidän nimiään ja ikäjärjestystään kun on muutettu. Myös Maria ja Georg von Trapp olivat ilmeisen eriluonteisia oikeassa elämässä. Perheen kolmas lapsi, joka oli myös nimeltään Maria, muisti äitipuolensa taipuvaisena arvaamattomiin raivonpuuskauksiin ja isänsä lempeämpänä vanhempana. Musikaalissa Maria on tietenkin se, joka on oikea ystävällisyyden ilmentymä ja Georg aluksi kylmäkiskoinen ja ankara isä. Täytyy ottaa huomioon, että musikaali perustuu Marian (siis äitipuolen) itsensä muistelmiin, ja tytärpuolen lausunnot tulivat vasta paljon myöhemmin. En tiedä, miten paljon todellisuudesta tiedettiin musikaalin tekemisen aikaan, mutta joka tapauksessa fiktiivisten Marian ja Georgin luonteet toimivat musikaalin eduksi. Maria on päähenkilö, ja hänen täytyy olla sympaattinen, jotta yleisö on hänen puolellaan. Hänen ja kapteenin vastakkaiset luonteet saavat aikaan draamaa ja miehen lämpenemistä on ilo seurata. 

Minusta Sound of Musicin naishahmot ovat paremmin mieleenjääviä kuin miehet. On itse Maria, joka on paitsi kiltti, myös määrätietoinen ja valmis asettumaan työnantajaansa vastaan, kun pitää tätä liian ankarana. Paronitar von Schräder vaikuttaa aluksi tyypilliseltä ilkeältä kilpakosijalta, mutta hän vetäytyy suosiolla, kun ymmärtää Georgin rakastavan Mariaa. Nunnaluostarin abbedissa on viisas nainen, joka kehottaa Mariaa kuuntelemaan sydäntään ja nunnat ovat mahtavia auttaessaan von Trappeja pakenemaan lopussa. Sitten on vielä perheen vanhin lapsi Liesl, joka on vähän naiivi teini, mutta silti huomattavasti nokkelampi kuin Rolfe tajuaa. Sixteen Going on Seventeen -kappaleessa Liesl leikkii mukana, kun Rolfe kutsuu häntä tietämättömäksi, sillä haluaa pojalta suudelman. 

Mieshahmoista kiinnostava on oikeastaan vain kapteeni von Trapp. Max Detweiler ei oikein jäänyt mieleen, hän taisi olla sellainen, joka välittää enemmän perheen saamasta julkisuudesta kuin siitä mitä he itse haluavat. Sitten on von Trappin pojat, joita en muista yksilöinä (samaa voi kyllä sanoa kaikista lapsista Liesliä lukuun ottamatta). Ja natsit ja Rolfe, josta tulee myös natsi... Mieshahmot ovat selvästi saaneet lyhyemmän korren. Mutta olin positiivisesti yllättynyt naishahmojen suhteen. Eivät he sukupuolirooleja erityisemmin riko, mutta heidän naisellisuutensa ei estä heitä olemasta omapäisiä ja rohkeita. 

Lauluja vuorilla, vuorista ja laulamisesta

Sound of Musicin laulut ovat ajattomia klassikoita. Jos minun pitäisi kuvata lauluja yhdellä sanalla, se olisi miellyttävä. Laulut eivät ole mitenkään ihmeellisiä, mutta tavallaan juuri niiden yksinkertaisuus, sekä melodioiden että sanoitusten tasolla, tekee niistä mukavia kuunnella ja laulaa. Sitä paitsi kun on kyse Julie Andrewsista, joka laulaa kappaleista suurimman osan, ei ole oikeastaan edes väliä, mitä hän laulaa, niin ihana häntä on kuunnella. 

Monissa kappaleissa vuoret ovat joko taustana tai aiheena, nimikkokappaleessa The Sound of Music molempina. On mahdotonta unohtaa elokuvan sijoittuvan alppimaisemiin. Koska musikaali käsittelee laulamista ja esiintymistä, ovat monet laulut diegeettisiä eli ne ovat lauluja myös tarinan sisällä, eivät vain tapa ilmaista hahmojen ajatuksia ja keskusteluja. On jopa vähän metatasolle menevä laulu laulamisesta, Do-Re-Mi. Suosikkikappaleeni ovat The Sound of Music, Sixteen Going on Seventeen ja My Favorite Things. 

The Sound of Musicin laulut ovat usein esityksiä tarinan sisällä. Kuva osoitteesta https://movie-screencaps.com/.

Huono puoli lauluissa on se, että ne ovat melko itseään toistavia. Samat sanat toistuvat monta kertaa ja herää kysymys, eivätkö laulut voisi olla lyhyempiäkin, kun niillä ei kerran ole uutta sanottavaa. Parhaiten tämän huomaa lauluissa Do-Re-Mi ja My Favorite Things, mutta ensimmäiseksi mainitussa se tuntuu ärsyttävämmältä, kun en niin välitä kyseisestä kappaleesta. En tiedä, onko toistuvuus yleistä 50-luvun musikaaleissa, mutta ainakin laulut jäävät todella herkästi päähän soimaan. 

Vakuuttavaa näyttelijäntyötä ja kaunista laulua


Kaikki Sound of Musicin näyttelijät ovat rooleihinsa sopivia ja taitavia, mutta haluan nostaa esille kolme mielestäni valovoimaisinta tähteä. Yksi heistä on tietenkin Julie Andrews. Kyseessä oli hänen kolmas pitkä elokuvaroolinsa, mitä ei kyllä heti uskoisi. Tosin Andrews osoittautui hyvin luontevaksi filmitähdeksi jo Maija Poppasessa, joka oli ilmestynyt vuotta ennen Sound of Musicia. Andrews tekee Mariasta rakastettavan hahmon ja hänen tunteensa huolestumisesta rakastumiseen ovat uskottavia ja suloisia seurata. Hänen eläväinen ja soljuva lauluäänensä tietenkin kruunaa kaiken. Ainoa piirre, mistä en oikein välitä, on Andrewsin hiustyyli elokuvassa, mutta se on pientä kaiken ihanuuden rinnalla.

Andrewsin vastanäyttelijä Christopher Plummer oli myös elokuvauransa alussa Sound of Musicin aikaan. Kapteeni von Trapp on edelleen ehkä hänen tunnetuin roolinsa, vaikka Plummer itse on osoittanut vastenmielisyyttä elokuvaa ja roolia kohtaan niiden sentimentaalisuuden vuoksi. Vanhoilla päivillään Plummerin suhtautuminen elokuvaan on kuitenkin ilmeisesti pehmennyt. 

Oli näyttelijä itse mitä mieltä hyvänsä, ainakin hän teki hyvää työtä roolin kanssa. Jo elokuvan alussa on selvää, että Georg von Trapp kätkee sisäänsä paljon enemmän kuin hänen kylmä ulkokuorensa antaa ymmärtää. On ihana seurata, miten hän lämpenee lapsilleen ja Marialle. Andrewsin ja Plummerin välinen kemia on vakuuttavaa ja vaikka näyttelijöillä on vain kuusi vuotta ikäeroa, vaikuttaa Plummer huomattavasti vanhemmalta (Georg ja Maria von Trappilla oli 25 vuotta ikäeroa), johtuneeko sitten meikkauksesta, näyttelemisestä tai molemmista. Plummerin lauluäänen dubbasi Bill Lee, jonka ääni on miellyttävä ja Plummerin puheäänen kanssa yhteensopiva.

Von Trappin vanhinta lasta Liesliä esittää Charmian Carr, jolle Sound of Music oli ensimmäinen ja ainoa elokuva. Vaikka on selvää, että Carr oli vanhempi kuin kuusitoista (20-21), hän silti näyttelee uskottavasti rakastunutta teiniä. Ja kun ajattelee, miten vanhoja useat teinien näyttelijät ovat nykyäänkin, Carr oli oikeastaan nuoremmasta päästä. Hänessä on nimensä mukaisesti charmia, joka tekee Sixteen Going on Seventeen -kohtauksesta yhden suosikeistani. Carrin lauluääni on sopivan kepeä ja nuorekas Lieslin hahmolle. 

Siinäpä ajatuksiani The Sound of Musicista, ensi viikolla jatkamme taas uuden musikaalin parissa. Ainakin täällä etelässä on ollut nyt melko harmaata ja sateista, mutta toivottavasti pian näkyisi sateenkaaria. Sanovat, että sateenkaaren takana taivas on sininen ja maailma värikäs, mahtaako olla totta?