Sundays of Song #3: I could while away the hours, conferrin' with the flowers...
Taas on uusi sunnuntai ja uuden Sundays of Song -postauksen aika. Tämän kerran musikaali on vuoden 1939 klassikko The Wizard of Oz eli Ihmemaa Oz. Elokuva on yksi Amerikan rakastetuimmista ja arvostetuimmista elokuvista. Musikaali pohjautuu L. Frank Baumin lastenkirjaan The Wonderful Wizard of Oz (suomennettu nimillä Oz-maan taikuri, Ozin velho ja Ihmemaa Oz), mutta on luultavasti alkuteosta tunnetumpi ja vaikuttanut merkittävästi myöhempiin Oz-adaptaatioihin. Katsoin elokuvan perheeni kanssa vuonna 2016 valmistautuessani näkemään Wicked-musikaalin. Halusin päästä sisälle Ozin maailmaan ja nähdä, miten paljon elokuva on vaikuttanut kyseiseen musikaaliin.
Ihmemaa Ozin ohjasi pääasiassa Victor Fleming. Laulut sävelsi Harold Arlen ja sanoitti Yip Harburg. Elokuva ei ollut heti suurmenestys, mutta saavutti klassikon aseman myöhempien televisioesitysten kautta. Vuonna 2011 sai ensi-iltansa Andrew Lloyd Webberin tuottama West End -musikaali, joka tehtiin elokuvan pohjalta.
Ihmemaa Oz tunnetaan myös ongelmientäyteisestä produktiostaan. Ohjaaja vaihtui monta kertaa, Peltimiehen alkuperäinen näyttelijä Buddy Ebsen joutui sairaalaan roolimeikkinsä alumiinin takia, Margaret Hamiltonin vihreässä meikissä oli myrkkyä, puhumattakaan MGM:n alentavasta kohtelusta Judy Garlandia kohtaan (joka ei suinkaan rajoittunut tähän elokuvaan). Tässä tekstissä en kuitenkaan keskity produktioon, vaan itse elokuvaan. Onko se maineensa veroinen? Miten paljon vapauksia se on ottanut kirjaan nähden? Millainen se on musikaalina? Seuraavan alaotsikon alla on juonipaljastuksia, jos niin nyt täytyy sanoa yli satavuotiaan kirjan ja yli 80-vuotiaan elokuvan kohdalla.
Adaptaation taito: tarinaa hyödyttävät ja huonontavat muutokset
Pääpiirteiltään Ihmemaa Oz on hyvin tunnistettava sovitus Baumin kirjasta. Päähenkilö Dorothy ja hänen koiransa Toto päätyvät tornadon kuljettamina Kansasista Ozin maahan, jossa Dorothy laskeutuu Idän ilkeän noidan päälle ja saa sankaritervehdyksen. Päästäkseen takaisin kotiin Dorothyn täytyy matkata Keltatiilitietä Smaragdikaupunkiin tapaamaan Ozin Velhoa. Matkalla Dorothy ja Toto tapaavat Variksenpelättimen, joka haluaa aivot, Peltimiehen, joka toivoo itselleen sydäntä, sekä Pelkurileijonan, joka haluaa tulla rohkeaksi. Yhdessä kumppanukset matkaavat Velhon luokse, jotta tämä voisi toteuttaa heidän toiveensa. Määränpäähän pääsy ei kuitenkaan tarkoita seikkailun loppumista, sillä Velho haluaa vastapalveluksen: Dorothyn ja kumppaneiden on päihitettävä Lännen ilkeä noita. Eivätkä yllätykset lopu siihenkään, sillä Velholla on tarkoin varjeltu salaisuus.
Kaikki tuo on siis yhteistä kirjalle ja elokuvalle. Mutta mitä eroja niillä on? Ainakin se, että elokuvassa kuvataan Dorothyn elämää Kansasissa enemmän ja Dorothy unelmoi paikasta "sateenkaaren tuolla puolen". Kirjassa Dorothylla ei ole mitään kotiaan vastaan, vaikka se onkin harmaa. Mutta elokuvankin Dorothy toivoo pääsevänsä kotiin lähes heti Oziin saavuttuaan, vaikka on nyt päässyt sateenkaaren toiselle puolelle. Sinänsä tämä käy järkeen, sillä Lännen noita, jonka siskon kuoleman Dorothy on vahingossa aiheuttanut, vannoo kostavansa tytölle. Mutta dramaattisesta näkökulmasta olisi hienoa, että tarinan keskeinen teesi "there's no place like home" olisi jotakin, minkä Dorothy oppisi matkan varrella, esimerkiksi pohtimalla, mikä Ozissa on hyvää ja mikä huonoa ja vertaamalla sitä Kansasiin. "Over the Rainbow" -kappaleella piti alun perin olla repriisi, jonka Dorothy olisi laulanut ollessaan Lännen noidan vankina ja miettiessään, miksi hän halusi sateenkaaren tuolle puolen. Minusta tämä olisi ollut hyvä lisä elokuvaan, sillä se olisi muistuttanut, mitä Dorothy oli alun perin halunnut ja mitä hän myöhemmin tajuaa haluavansa.
Toinen muutos, joka aiheutti ehkä yhden tunnetuimmista juoniaukoista elokuvahistoriassa, on Glindan rooli. Sekä kirjassa että elokuvassa Glinda on hyvä noita, mutta elokuvassa hänen roolinsa on yhdistetty kirjan alussa esiintyvän Pohjoisen hyvän noidan kanssa. Kirjan Glinda esiintyy vasta lopussa ja kertoo Dorothylle, miten hän pääsee kotiin. Myös elokuvan Glindalla on tämä rooli, mikä johtaa siihen, että hän tietää koko ajan, että Dorothy pääsee kotiin Idän noidan kenkien avulla, mutta ei kerro sitä heti aluksi, koska Dorothy "ei olisi uskonut häntä". Öm, tyttö on tullut maahan, jossa on noitia ja värejä, eikä hän uskoisi taikakenkiin? Ei ihme, että monet kutsuvat Glindaa elokuvan todelliseksi pahikseksi, joka haluaa Dorothyn hoitelevan Lännen noidan puolestaan.
Epäloogisuudet voi tietenkin selittää sillä, että elokuvan lopussa selviää koko Ozin olleen unta... vai selviääkö? Ainakin Dorothy herää omasta sängystään ja lähes kaikki, keitä hän Ozissa on tavannut, muistuttavat ihmisiä, jotka hän tuntee Kansasissa. Mutta Dorothy vakuuttaa kaiken olleen totta. Ilmeisesti fantasiaelokuvat eivät olleet niin suosittuja, että tekijät olisivat uskaltaneet näyttää Ozin olevan todellinen paikka. Se todellakin on sitä kirjassa, kuten myös sen lukuisissa jatko-osissa, joissa Dorothy palaa Oziin. En pidä ollenkaan "unilopuista", koska ne yleensä mitätöivät kaiken tapahtuneen. Ja missä vaiheessa uni olisi edes alkanut? Ihmemaa Ozia verrataan usein Liisan seikkailuihin ihmemaassa, mutta siinä missä Liisan ihmemaa noudattelee unilogiikkaa heittämällä kaiken logiikan ulos ikkunasta, Ozin juoni on liian järkevä ollakseen unta. Dorothylla ja muilla on selkeät tavoitteet, joista he pitävät kiinni koko tarinan ajan ja kaikki heidän kokemansa liittyy yhteen. Elokuvan lopussa olisi edes voinut olla jotain, joka olisi viitannut Ozin olevan totta, kuten Dorothyn rubiininpunaiset kengät. Muistelisin lukeneeni, että tällaista suunniteltiin alun perin. Selkeästi moni ihminen jättää huomiotta elokuvan lopun, sillä vaikka Oz-adaptaatiot usein lainaavat elokuvan visuaalisia ja tarinallisia elementtejä, en ole kuullut yhdestäkään toisesta teoksesta, jossa Oz olisi unta.
Siirrytään sitten muutoksiin, jotka toimivat elokuvan eduksi. Tärkeimpänä on Lännen ilkeän noidan suurempi rooli. Kirjassa ei varsinaisesti ole pääpahista, ja Lännen noita esiintyy vain muutaman luvun ajan puolessavälissä kirjaa (noidan kukistaminen on siis kaukana loppuhuipennuksesta). On rakenteellisesti parempi ratkaisu, että noita on alusta asti mukana tarinassa ja aiheuttaa Dorothyn ja kumppaneiden kokemat vastoinkäymiset. Kirjan rakenne on oikeastaan aika episodimainen: kumppanukset kohtaavat esteen toisensa jälkeen, mutta niillä ei ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Myös noidan ikoninen vihreä iho keksittiin elokuvaa varten, ja se on siitä lähtien yhdistetty hahmoon. Elokuvan noita on kaikin puolin mieleenpainuvampi hahmo kuin esikuvansa.
Elokuvan juoni on myös tiiviimpi ja päähenkilöiden seikkailu lyhyempi kuin kirjassa. Kirjassa Dorothy ja muut tekevät oikeastaan kaksi matkaa: ensin Smaragdikaupunkiin ja Lännen noidan luokse, ja sitten Smaragdikaupungista etelään Glindan luokse. Toinen matka on poistettu elokuvasta kokonaan, mikä on sille eduksi - kirjassa tuntuu siltä, että Dorothy olisi jo puolessavälissä ansainnut päästä kotiin. Tosin kuten sanottu, se että Glinda häipyy alussa ja kertoo Dorothylle vasta lopussa, minkä on tiennyt koko ajan, on ongelmallista. Miten tämän olisi voinut ratkaista? Esimerkiksi niin, että Velho olisikin ollut aito velho ja auttanut Dorothyn kotiin. Mutta Velhon paljastuminen huijariksi on hieno juonenkäänne, joka opettaa, että vain koska ihmisellä on tietynlainen maine, se ei tarkoita, että hän olisi sen veroinen. Olen iloinen, että tämä pidettiin ennallaan elokuvassa. Mutta entäpä jos Glinda ei olisikaan tiennyt kenkien taiasta? Jos esimerkiksi Lännen noita olisi epähuomiossa paljastanut sen. Tai kengät olisivat paljastaneet salaisuutensa vasta Lännen noidan, niiden "perijän" kuoltua. En tiedä, mutta varmasti olisi ollut monta ratkaisua, joiden avulla loppu olisi voinut toimia paremmin.
Visuaalisuus ja värit ovat tärkeitä sekä kirjassa että elokuvassa. Elokuva on huomattavasti mielikuvituksellisempi värien suhteen kuin kirja, Technicoloria haluttiin selvästi hyödyntää niin paljon kuin mahdollista. Monet värimuutokset selittyvätkin sillä, että on haettu visuaalisesti parhaiten toimivia kontrasteja. Kauaskantoisimmat seuraukset olivat Dorothyn kenkien värin muuttamisella. Idän noidan kengät, joita Dorothy pitää matkallaan, ovat kirjassa hopeiset, mutta elokuvassa rubiininpunaiset, jotta ne erottuisivat paremmin Keltatiilitietä vasten. Tuloksena ovat elokuvahistorian kenties kuuluisimmat jalkineet (aiheeseen liittyen, wanhojentanssikenkäni olivat hopeiset ja kimaltavat, ja pukuni kanssa auttanut ompelija sanoi niiden tuovan hänen mieleensä Dorothyn punaiset kengät. Olin itse ihastunut kenkiin juuri siksi, että ne toivat mieleeni Ihmemaa Ozin, ja ilahtuneena kerroin kenkien olevan kirjassa hopeiset). Joten kukaan ei voi sanoa, etteikö muutos olisi ollut sen arvoinen.
Kirjassa Oz on värikäs, mutta sen eri alueet ovat melkoisen yksivärisiä. Munchkinien lempiväri on sininen, joten heidän talonsa ja vaatteensa ovat kaikki sinisiä, Glinda ja hänen hallitsemansa Quadling Land ovat punaisia, Smaragdikaupunki on vihreä (mikä tosin paljastuu Velhon huijaukseksi) ja niin edelleen. Tämä olisi luonnollisesti melko tylsää katsottavaa, joten elokuva on visuaaliselta maailmaltaan paljon monivärisempi. Tämä luo mahtavan kontrastin seepianvärisen Kansasin ja Technicolor-Ozin välille.
Puhun tällä kertaa hahmoista näyttelijöiden yhteydessä, joten siirrytään lauluihin. Ihmemaa Oz on kiistatta klassikkomusikaali, mutta miten hyviä yksittäiset laulut oikeastaan ovat?
Unelmointia ja rallattelua - Ozin laulut
Suurin osa ihmisistä on varmaan samaa mieltä kanssani siitä, että paras tästä elokuvasta peräisin oleva laulu on "Over the Rainbow". Melodia on kaunis ja ajaton, sanoma on monille samastuttava ja Judy Garlandin ääni on upea. On vaikea kuvitella, että laulu melkein jätettiin pois elokuvasta. Se on klassinen "I want" -laulu, ja oikeastaan suuri osa elokuvan lauluista edustaa tätä laulutyyppiä. Variksenpelätin, Peltimies ja Pelkurileijona laulavat kukin omista unelmistaan "If I Only Had a Brain/a Heart/the Nerve -kappaleissa, ja onpa Leijonalla vielä laulu "If I Were King of the Forest", joka on minusta hyvin tylsä ja tuntuu kokonaan pysäyttävän elokuvan. Ymmärrän kyllä, että Leijonan aikaisempi soolo "If I Only Had the Nerve" on lyhyempi kuin muiden soolot, mutta tämä toinen laulu vain tuntuu turhalta. Ehkä yksi syy on siinä, etten erityisemmin välitä Leijonan hahmosta. Muut unelmointilaulut ovat oikein mukavaa kuunneltavaa, suosikkini on "If I Only Had a Brain".
Loput lauluista ovat iloisia rallatteluja ja melkoisia korvamatoja, etenkin "We're Off to See the Wizard", joka toistuu aina kun Dorothy saa uuden matkakumppanin. Se ei ole mikään ihmeellinen kappale, mutta kuitenkin mukavampi korvamato kuin esimerkiksi "Follow the Yellow Brick Road". En muutenkaan pidä munchkinien laulukohtauksesta. Se olisi varmaan siedettävämpi ilman heliumääniä, tai jos se olisi lyhyempi. Mutta ei, se vain jatkuu ja jatkuu ja alat jo pelätä, onko koko elokuva tällaista... Onneksi ei. Kaikki muut laulut, paitsi "If I Were King of the Forest", ovat sellaisia, joita kuuntelen ihan mielelläni, mutta munchkin-laulut... tarkoitan, miksi heillä pitää olla niin kimeät äänet? Sellaisesta ei mainittu kirjassa mitään.
Mahtaako johtua vain siitä, että nykyaikana on tottunut musikaalilaulujen monipuolisuuteen, mutta elokuvassa voisi olla muutakin kuin iloisia lauluja. Toki "Over the Rainbow" on vähän melankolinen, mutta muuten kaikki on hyvin pirteää ja ennalta-arvattavaa. "Over the Rainbow" -repriisi olisi tosiaan ollut tervetullut lisä. Ehkä Lännen noidallakin olisi voinut olla laulu. Vai olivatko pahisten laulut vielä mikään juttu? Ehkä Oz on sitä, mitä 30-luvun yleisö odottikin musikaalilta, ja sitä pitäisi vain arvostaa sellaisena kuin se on. Mutta en voi mitenkään sanoa sen kuuluvan suosikkimusikaaleihini.
Klassiset hahmot, ikimuistoiset näyttelijät
Viimein pääsemme hahmoihin ja näyttelijöihin. Pääpiirteittäin elokuvan hahmot muistuttavat alkuteoksen hahmoja, suurimmat erot ovat varmaankin Lännen noidan ja Glindan hahmoissa. Mutta puhutaanpa nyt vähän Dorothysta ja Judy Garlandista.
Dorothy Gale on Judy Garlandin tunnetuin rooli, jonka hän sai 16-vuotiaana esiinnyttyään jo muutamassa MGM:n elokuvassa. Garlandin roolisuoritus on ikoninen, mutta se olisi saattanut olla vielä parempi, jos hänen ei olisi tarvinnut esittää ikäistään nuorempaa. Kirjojen Dorothy on pikkutyttö, ehkä noin 7-10-vuotias. Elokuvassa Dorothyn on tarkoitus olla noin 12-vuotias, mutta vaikka Garland oli pienikokoinen, ei hän näyttänyt ikäistään nuoremmalta, vaan päinvastoin näytti ja kuulosti kypsemmältä. Ja vaikka Garlandin vaatteet, kampaus ja maneerit viittavat nuorempaan tyttöön, ei mikään peitä sitä tosiasiaa, että näemme teinitytön näyttelemässä pikkutyttöä. Tiedän, ettei elokuvan edes kuulu olla uskottava, onhan Leijonakin vain mies leijonapuvussa, mutta tämä silti vaivaa minua. Dorothy on vähän ärsyttävä hahmo, koska hänessä on teennäisyyttä, jota ei välttämättä olisi, jos hahmo olisi saanut olla vanhempi. Hän olisi myös voinut olla nokkelampi ja rohkeampi, kuten Dorothy kirjassa on. Mutta ehkä Baumin feministiset ajatukset eivät sopineet elokuvan tekijöille. En siis syytä Garlandia mistään, hän teki hienoa työtä sen kanssa, mitä hänelle annettiin.
Lempihahmoni sekä alkuteoksessa että elokuvassa on Variksenpelätin. On vain niin hauska seurata, miten "aivottomasta" Pelättimestä tulee huomaamattaan joukon aivot, vaikka tämä näkyy kyllä selkeämmin kirjassa. Ray Bolger teki hahmosta omansa, eikä ihmekään, sillä näyttelijä Fred Stonen tulkinta hahmosta vuoden 1902 teatterimusikaalissa oli inspiroinut Bolgeria ryhtymään esiintyjäksi, ja hän todella halusi roolin. Bolger selkeästi nautti roolista ja hänen liikkeitään on hurmaava seurata. Miehen lauluääni on myös miellyttävä.
Lännen noitaa pidetään yhtenä parhaimmista elokuvapahiksista, ja Margaret Hamiltonin roolisuoritus on todella mieleenpainuva. En ihmettele, että monet lapset ovat pelänneet hahmoa. Kuten sanottu, noitaa hyödynnettiin paremmin elokuvassa kuin kirjassa, mutta yksi piirre kirjan hahmossa on nerokkaampi: hän kantaa aina mukanaan sateenvarjoa. Sekä kirjassa että elokuvassa Lännen noita kokee loppunsa Dorothyn heittäessä vettä hänen päälleen, mutta noidan heikkoudesta ei ole vihjeitä elokuvassa. Tosin kummassakaan versiossa ei selitetä sitä, miksi noidalla ylipäätään on vesiämpäri linnassaan...
Muutkin näyttelijät sopivat rooleihinsa ja ovat mieleenjääviä, tosin Billie Burken Glinda ei tunnu yhtään niin herttaiselta kuin miksi hänet varmaankin on tarkoitettu. Eikä tämä johdu pelkästään hänen mahdollisista juonitteluistaan, vaan Burken tapa puhua on jotenkin... alentuva? Liian mairea? Asian ydin on se, että jos minä kohtaisin Glindan kaltaisen "hyvän noidan", en ehkä luottaisi hänen sanomisiinsa. Hänen pukunsa on myös vähän liian kermakakkumainen herättääkseen kunnioitusta.
Ymmärrän, miksi Ihmemaa Oz on niin suosittu elokuva. Sen sanoma on yksinkertainen mutta universaali, ja tarina on sellainen, josta sekä lapset sekä aikuiset voivat nauttia. Henkilökohtaisesti se ei kuulu suosikkielokuviini, mutta olen iloinen siitä, että se on inspiroinut niin paljon ihmisiä kirjoittamaan Ozista, sillä sen maailma on minusta todella kiehtova. Siksi en olekaan vielä valmis jättämään sitä, vaan palaan ensi viikolla kera musikaalin, jolla on erityinen paikka sydämessäni ja josta minulla riittää vielä sanottavaa.
Ihmemaa Ozin ohjasi pääasiassa Victor Fleming. Laulut sävelsi Harold Arlen ja sanoitti Yip Harburg. Elokuva ei ollut heti suurmenestys, mutta saavutti klassikon aseman myöhempien televisioesitysten kautta. Vuonna 2011 sai ensi-iltansa Andrew Lloyd Webberin tuottama West End -musikaali, joka tehtiin elokuvan pohjalta.
Ihmemaa Oz tunnetaan myös ongelmientäyteisestä produktiostaan. Ohjaaja vaihtui monta kertaa, Peltimiehen alkuperäinen näyttelijä Buddy Ebsen joutui sairaalaan roolimeikkinsä alumiinin takia, Margaret Hamiltonin vihreässä meikissä oli myrkkyä, puhumattakaan MGM:n alentavasta kohtelusta Judy Garlandia kohtaan (joka ei suinkaan rajoittunut tähän elokuvaan). Tässä tekstissä en kuitenkaan keskity produktioon, vaan itse elokuvaan. Onko se maineensa veroinen? Miten paljon vapauksia se on ottanut kirjaan nähden? Millainen se on musikaalina? Seuraavan alaotsikon alla on juonipaljastuksia, jos niin nyt täytyy sanoa yli satavuotiaan kirjan ja yli 80-vuotiaan elokuvan kohdalla.
Adaptaation taito: tarinaa hyödyttävät ja huonontavat muutokset
Pääpiirteiltään Ihmemaa Oz on hyvin tunnistettava sovitus Baumin kirjasta. Päähenkilö Dorothy ja hänen koiransa Toto päätyvät tornadon kuljettamina Kansasista Ozin maahan, jossa Dorothy laskeutuu Idän ilkeän noidan päälle ja saa sankaritervehdyksen. Päästäkseen takaisin kotiin Dorothyn täytyy matkata Keltatiilitietä Smaragdikaupunkiin tapaamaan Ozin Velhoa. Matkalla Dorothy ja Toto tapaavat Variksenpelättimen, joka haluaa aivot, Peltimiehen, joka toivoo itselleen sydäntä, sekä Pelkurileijonan, joka haluaa tulla rohkeaksi. Yhdessä kumppanukset matkaavat Velhon luokse, jotta tämä voisi toteuttaa heidän toiveensa. Määränpäähän pääsy ei kuitenkaan tarkoita seikkailun loppumista, sillä Velho haluaa vastapalveluksen: Dorothyn ja kumppaneiden on päihitettävä Lännen ilkeä noita. Eivätkä yllätykset lopu siihenkään, sillä Velholla on tarkoin varjeltu salaisuus.
Kaikki tuo on siis yhteistä kirjalle ja elokuvalle. Mutta mitä eroja niillä on? Ainakin se, että elokuvassa kuvataan Dorothyn elämää Kansasissa enemmän ja Dorothy unelmoi paikasta "sateenkaaren tuolla puolen". Kirjassa Dorothylla ei ole mitään kotiaan vastaan, vaikka se onkin harmaa. Mutta elokuvankin Dorothy toivoo pääsevänsä kotiin lähes heti Oziin saavuttuaan, vaikka on nyt päässyt sateenkaaren toiselle puolelle. Sinänsä tämä käy järkeen, sillä Lännen noita, jonka siskon kuoleman Dorothy on vahingossa aiheuttanut, vannoo kostavansa tytölle. Mutta dramaattisesta näkökulmasta olisi hienoa, että tarinan keskeinen teesi "there's no place like home" olisi jotakin, minkä Dorothy oppisi matkan varrella, esimerkiksi pohtimalla, mikä Ozissa on hyvää ja mikä huonoa ja vertaamalla sitä Kansasiin. "Over the Rainbow" -kappaleella piti alun perin olla repriisi, jonka Dorothy olisi laulanut ollessaan Lännen noidan vankina ja miettiessään, miksi hän halusi sateenkaaren tuolle puolen. Minusta tämä olisi ollut hyvä lisä elokuvaan, sillä se olisi muistuttanut, mitä Dorothy oli alun perin halunnut ja mitä hän myöhemmin tajuaa haluavansa.
Toinen muutos, joka aiheutti ehkä yhden tunnetuimmista juoniaukoista elokuvahistoriassa, on Glindan rooli. Sekä kirjassa että elokuvassa Glinda on hyvä noita, mutta elokuvassa hänen roolinsa on yhdistetty kirjan alussa esiintyvän Pohjoisen hyvän noidan kanssa. Kirjan Glinda esiintyy vasta lopussa ja kertoo Dorothylle, miten hän pääsee kotiin. Myös elokuvan Glindalla on tämä rooli, mikä johtaa siihen, että hän tietää koko ajan, että Dorothy pääsee kotiin Idän noidan kenkien avulla, mutta ei kerro sitä heti aluksi, koska Dorothy "ei olisi uskonut häntä". Öm, tyttö on tullut maahan, jossa on noitia ja värejä, eikä hän uskoisi taikakenkiin? Ei ihme, että monet kutsuvat Glindaa elokuvan todelliseksi pahikseksi, joka haluaa Dorothyn hoitelevan Lännen noidan puolestaan.
Epäloogisuudet voi tietenkin selittää sillä, että elokuvan lopussa selviää koko Ozin olleen unta... vai selviääkö? Ainakin Dorothy herää omasta sängystään ja lähes kaikki, keitä hän Ozissa on tavannut, muistuttavat ihmisiä, jotka hän tuntee Kansasissa. Mutta Dorothy vakuuttaa kaiken olleen totta. Ilmeisesti fantasiaelokuvat eivät olleet niin suosittuja, että tekijät olisivat uskaltaneet näyttää Ozin olevan todellinen paikka. Se todellakin on sitä kirjassa, kuten myös sen lukuisissa jatko-osissa, joissa Dorothy palaa Oziin. En pidä ollenkaan "unilopuista", koska ne yleensä mitätöivät kaiken tapahtuneen. Ja missä vaiheessa uni olisi edes alkanut? Ihmemaa Ozia verrataan usein Liisan seikkailuihin ihmemaassa, mutta siinä missä Liisan ihmemaa noudattelee unilogiikkaa heittämällä kaiken logiikan ulos ikkunasta, Ozin juoni on liian järkevä ollakseen unta. Dorothylla ja muilla on selkeät tavoitteet, joista he pitävät kiinni koko tarinan ajan ja kaikki heidän kokemansa liittyy yhteen. Elokuvan lopussa olisi edes voinut olla jotain, joka olisi viitannut Ozin olevan totta, kuten Dorothyn rubiininpunaiset kengät. Muistelisin lukeneeni, että tällaista suunniteltiin alun perin. Selkeästi moni ihminen jättää huomiotta elokuvan lopun, sillä vaikka Oz-adaptaatiot usein lainaavat elokuvan visuaalisia ja tarinallisia elementtejä, en ole kuullut yhdestäkään toisesta teoksesta, jossa Oz olisi unta.
Siirrytään sitten muutoksiin, jotka toimivat elokuvan eduksi. Tärkeimpänä on Lännen ilkeän noidan suurempi rooli. Kirjassa ei varsinaisesti ole pääpahista, ja Lännen noita esiintyy vain muutaman luvun ajan puolessavälissä kirjaa (noidan kukistaminen on siis kaukana loppuhuipennuksesta). On rakenteellisesti parempi ratkaisu, että noita on alusta asti mukana tarinassa ja aiheuttaa Dorothyn ja kumppaneiden kokemat vastoinkäymiset. Kirjan rakenne on oikeastaan aika episodimainen: kumppanukset kohtaavat esteen toisensa jälkeen, mutta niillä ei ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Myös noidan ikoninen vihreä iho keksittiin elokuvaa varten, ja se on siitä lähtien yhdistetty hahmoon. Elokuvan noita on kaikin puolin mieleenpainuvampi hahmo kuin esikuvansa.
Elokuvan juoni on myös tiiviimpi ja päähenkilöiden seikkailu lyhyempi kuin kirjassa. Kirjassa Dorothy ja muut tekevät oikeastaan kaksi matkaa: ensin Smaragdikaupunkiin ja Lännen noidan luokse, ja sitten Smaragdikaupungista etelään Glindan luokse. Toinen matka on poistettu elokuvasta kokonaan, mikä on sille eduksi - kirjassa tuntuu siltä, että Dorothy olisi jo puolessavälissä ansainnut päästä kotiin. Tosin kuten sanottu, se että Glinda häipyy alussa ja kertoo Dorothylle vasta lopussa, minkä on tiennyt koko ajan, on ongelmallista. Miten tämän olisi voinut ratkaista? Esimerkiksi niin, että Velho olisikin ollut aito velho ja auttanut Dorothyn kotiin. Mutta Velhon paljastuminen huijariksi on hieno juonenkäänne, joka opettaa, että vain koska ihmisellä on tietynlainen maine, se ei tarkoita, että hän olisi sen veroinen. Olen iloinen, että tämä pidettiin ennallaan elokuvassa. Mutta entäpä jos Glinda ei olisikaan tiennyt kenkien taiasta? Jos esimerkiksi Lännen noita olisi epähuomiossa paljastanut sen. Tai kengät olisivat paljastaneet salaisuutensa vasta Lännen noidan, niiden "perijän" kuoltua. En tiedä, mutta varmasti olisi ollut monta ratkaisua, joiden avulla loppu olisi voinut toimia paremmin.
Visuaalisuus ja värit ovat tärkeitä sekä kirjassa että elokuvassa. Elokuva on huomattavasti mielikuvituksellisempi värien suhteen kuin kirja, Technicoloria haluttiin selvästi hyödyntää niin paljon kuin mahdollista. Monet värimuutokset selittyvätkin sillä, että on haettu visuaalisesti parhaiten toimivia kontrasteja. Kauaskantoisimmat seuraukset olivat Dorothyn kenkien värin muuttamisella. Idän noidan kengät, joita Dorothy pitää matkallaan, ovat kirjassa hopeiset, mutta elokuvassa rubiininpunaiset, jotta ne erottuisivat paremmin Keltatiilitietä vasten. Tuloksena ovat elokuvahistorian kenties kuuluisimmat jalkineet (aiheeseen liittyen, wanhojentanssikenkäni olivat hopeiset ja kimaltavat, ja pukuni kanssa auttanut ompelija sanoi niiden tuovan hänen mieleensä Dorothyn punaiset kengät. Olin itse ihastunut kenkiin juuri siksi, että ne toivat mieleeni Ihmemaa Ozin, ja ilahtuneena kerroin kenkien olevan kirjassa hopeiset). Joten kukaan ei voi sanoa, etteikö muutos olisi ollut sen arvoinen.
Kirjassa Oz on värikäs, mutta sen eri alueet ovat melkoisen yksivärisiä. Munchkinien lempiväri on sininen, joten heidän talonsa ja vaatteensa ovat kaikki sinisiä, Glinda ja hänen hallitsemansa Quadling Land ovat punaisia, Smaragdikaupunki on vihreä (mikä tosin paljastuu Velhon huijaukseksi) ja niin edelleen. Tämä olisi luonnollisesti melko tylsää katsottavaa, joten elokuva on visuaaliselta maailmaltaan paljon monivärisempi. Tämä luo mahtavan kontrastin seepianvärisen Kansasin ja Technicolor-Ozin välille.
 |
| Tietenkään et ole enää Kansasissa, Dorothy, mikään ei ole seepianväristä! Kuvan lähde: https://movie-screencaps.com/wizard-oz-1939/13. |
Puhun tällä kertaa hahmoista näyttelijöiden yhteydessä, joten siirrytään lauluihin. Ihmemaa Oz on kiistatta klassikkomusikaali, mutta miten hyviä yksittäiset laulut oikeastaan ovat?
Unelmointia ja rallattelua - Ozin laulut
Suurin osa ihmisistä on varmaan samaa mieltä kanssani siitä, että paras tästä elokuvasta peräisin oleva laulu on "Over the Rainbow". Melodia on kaunis ja ajaton, sanoma on monille samastuttava ja Judy Garlandin ääni on upea. On vaikea kuvitella, että laulu melkein jätettiin pois elokuvasta. Se on klassinen "I want" -laulu, ja oikeastaan suuri osa elokuvan lauluista edustaa tätä laulutyyppiä. Variksenpelätin, Peltimies ja Pelkurileijona laulavat kukin omista unelmistaan "If I Only Had a Brain/a Heart/the Nerve -kappaleissa, ja onpa Leijonalla vielä laulu "If I Were King of the Forest", joka on minusta hyvin tylsä ja tuntuu kokonaan pysäyttävän elokuvan. Ymmärrän kyllä, että Leijonan aikaisempi soolo "If I Only Had the Nerve" on lyhyempi kuin muiden soolot, mutta tämä toinen laulu vain tuntuu turhalta. Ehkä yksi syy on siinä, etten erityisemmin välitä Leijonan hahmosta. Muut unelmointilaulut ovat oikein mukavaa kuunneltavaa, suosikkini on "If I Only Had a Brain".
Loput lauluista ovat iloisia rallatteluja ja melkoisia korvamatoja, etenkin "We're Off to See the Wizard", joka toistuu aina kun Dorothy saa uuden matkakumppanin. Se ei ole mikään ihmeellinen kappale, mutta kuitenkin mukavampi korvamato kuin esimerkiksi "Follow the Yellow Brick Road". En muutenkaan pidä munchkinien laulukohtauksesta. Se olisi varmaan siedettävämpi ilman heliumääniä, tai jos se olisi lyhyempi. Mutta ei, se vain jatkuu ja jatkuu ja alat jo pelätä, onko koko elokuva tällaista... Onneksi ei. Kaikki muut laulut, paitsi "If I Were King of the Forest", ovat sellaisia, joita kuuntelen ihan mielelläni, mutta munchkin-laulut... tarkoitan, miksi heillä pitää olla niin kimeät äänet? Sellaisesta ei mainittu kirjassa mitään.
Mahtaako johtua vain siitä, että nykyaikana on tottunut musikaalilaulujen monipuolisuuteen, mutta elokuvassa voisi olla muutakin kuin iloisia lauluja. Toki "Over the Rainbow" on vähän melankolinen, mutta muuten kaikki on hyvin pirteää ja ennalta-arvattavaa. "Over the Rainbow" -repriisi olisi tosiaan ollut tervetullut lisä. Ehkä Lännen noidallakin olisi voinut olla laulu. Vai olivatko pahisten laulut vielä mikään juttu? Ehkä Oz on sitä, mitä 30-luvun yleisö odottikin musikaalilta, ja sitä pitäisi vain arvostaa sellaisena kuin se on. Mutta en voi mitenkään sanoa sen kuuluvan suosikkimusikaaleihini.
Klassiset hahmot, ikimuistoiset näyttelijät
Viimein pääsemme hahmoihin ja näyttelijöihin. Pääpiirteittäin elokuvan hahmot muistuttavat alkuteoksen hahmoja, suurimmat erot ovat varmaankin Lännen noidan ja Glindan hahmoissa. Mutta puhutaanpa nyt vähän Dorothysta ja Judy Garlandista.
Dorothy Gale on Judy Garlandin tunnetuin rooli, jonka hän sai 16-vuotiaana esiinnyttyään jo muutamassa MGM:n elokuvassa. Garlandin roolisuoritus on ikoninen, mutta se olisi saattanut olla vielä parempi, jos hänen ei olisi tarvinnut esittää ikäistään nuorempaa. Kirjojen Dorothy on pikkutyttö, ehkä noin 7-10-vuotias. Elokuvassa Dorothyn on tarkoitus olla noin 12-vuotias, mutta vaikka Garland oli pienikokoinen, ei hän näyttänyt ikäistään nuoremmalta, vaan päinvastoin näytti ja kuulosti kypsemmältä. Ja vaikka Garlandin vaatteet, kampaus ja maneerit viittavat nuorempaan tyttöön, ei mikään peitä sitä tosiasiaa, että näemme teinitytön näyttelemässä pikkutyttöä. Tiedän, ettei elokuvan edes kuulu olla uskottava, onhan Leijonakin vain mies leijonapuvussa, mutta tämä silti vaivaa minua. Dorothy on vähän ärsyttävä hahmo, koska hänessä on teennäisyyttä, jota ei välttämättä olisi, jos hahmo olisi saanut olla vanhempi. Hän olisi myös voinut olla nokkelampi ja rohkeampi, kuten Dorothy kirjassa on. Mutta ehkä Baumin feministiset ajatukset eivät sopineet elokuvan tekijöille. En siis syytä Garlandia mistään, hän teki hienoa työtä sen kanssa, mitä hänelle annettiin.
Lempihahmoni sekä alkuteoksessa että elokuvassa on Variksenpelätin. On vain niin hauska seurata, miten "aivottomasta" Pelättimestä tulee huomaamattaan joukon aivot, vaikka tämä näkyy kyllä selkeämmin kirjassa. Ray Bolger teki hahmosta omansa, eikä ihmekään, sillä näyttelijä Fred Stonen tulkinta hahmosta vuoden 1902 teatterimusikaalissa oli inspiroinut Bolgeria ryhtymään esiintyjäksi, ja hän todella halusi roolin. Bolger selkeästi nautti roolista ja hänen liikkeitään on hurmaava seurata. Miehen lauluääni on myös miellyttävä.
Lännen noitaa pidetään yhtenä parhaimmista elokuvapahiksista, ja Margaret Hamiltonin roolisuoritus on todella mieleenpainuva. En ihmettele, että monet lapset ovat pelänneet hahmoa. Kuten sanottu, noitaa hyödynnettiin paremmin elokuvassa kuin kirjassa, mutta yksi piirre kirjan hahmossa on nerokkaampi: hän kantaa aina mukanaan sateenvarjoa. Sekä kirjassa että elokuvassa Lännen noita kokee loppunsa Dorothyn heittäessä vettä hänen päälleen, mutta noidan heikkoudesta ei ole vihjeitä elokuvassa. Tosin kummassakaan versiossa ei selitetä sitä, miksi noidalla ylipäätään on vesiämpäri linnassaan...
Muutkin näyttelijät sopivat rooleihinsa ja ovat mieleenjääviä, tosin Billie Burken Glinda ei tunnu yhtään niin herttaiselta kuin miksi hänet varmaankin on tarkoitettu. Eikä tämä johdu pelkästään hänen mahdollisista juonitteluistaan, vaan Burken tapa puhua on jotenkin... alentuva? Liian mairea? Asian ydin on se, että jos minä kohtaisin Glindan kaltaisen "hyvän noidan", en ehkä luottaisi hänen sanomisiinsa. Hänen pukunsa on myös vähän liian kermakakkumainen herättääkseen kunnioitusta.
Ymmärrän, miksi Ihmemaa Oz on niin suosittu elokuva. Sen sanoma on yksinkertainen mutta universaali, ja tarina on sellainen, josta sekä lapset sekä aikuiset voivat nauttia. Henkilökohtaisesti se ei kuulu suosikkielokuviini, mutta olen iloinen siitä, että se on inspiroinut niin paljon ihmisiä kirjoittamaan Ozista, sillä sen maailma on minusta todella kiehtova. Siksi en olekaan vielä valmis jättämään sitä, vaan palaan ensi viikolla kera musikaalin, jolla on erityinen paikka sydämessäni ja josta minulla riittää vielä sanottavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti