Sundays of Song #4: Like a seed dropped by a skybird in a distant wood...

Nyt onkin kulunut kaksi viikkoa viime postauksestani, syynä on se etten ollut viime viikonloppuna kotona ja jostain syystä tämän tekstin syntyminen on ollut vaivalloista. Mutta asiaan. Tämän kertaisessa Sundays of Song -postauksessa puhun musikaalista, jota olen jo aiemminkin blogissa käsitellyt, täällä ja täällä. Näin Wicked-musikaalin ensimmäistä kertaa kesällä 2016 ja toisen kerran kolmannella Lontoon matkallani keväällä 2019, samalla reissulla kun näin Hamiltonin ja Les Misérablesin ensimmäistä kertaa. Neljä vuotta sitten Wicked oli matkan pääsyy, vuosi sitten sen näkeminen oli ex tempore -päätös. Mutta koska hotellimme oli Victoriassa lähellä teatteria eikä siskoni ollut vielä nähnyt musikaalia, niin ajatus ei tuntunut huonolta. Varasimme sunnuntaina paikat takaparvelta maanantain esitykseen, ja vaikka ne halvat olivatkin, ei näkyvyyden suhteen ollut valittamista. Tietenkään yksityiskohtia ei erottanut ja silmät tulivat vähän kipeiksi, kun yritti tihrustaa näyttelijöitä tarkemmin, mutta koska olin viime kerralla ollut niin lähellä lavaa ja tiesin mitä siellä tapahtui, en ollut harmissani. Sitä paitsi kuulimme aivan erinomaisesti dialogin ja laulut.

Wicked on Stephen Schwartzin säveltämä ja sanoittama ja Winnie Holzmanin käsikirjoittama musikaali, joka sai ensi-iltansa Broadwayllä vuonna 2003. Se on yksi suosituimmista nykymusikaaleista, jossa on ajatuksia herättävä tarina, tarttuvia lauluja, silmiähivelevän kauniita pukuja lavasteita sekä hurmaavaa huumoria. 

Koska olen Wickedistä aiemmin jo kirjoittanut, tämä postaus ei noudata aivan samanlaista kaavaa kuin aiemmat Sundays of Song -osat. Mielipiteeni lauluista ei ole juuri muuttunut, joten niiden käsittelyn jätän vähemmälle. Sen sijaan hahmoista ja tarinasta, sekä niiden suhteesta Gregory Maguiren romaaniin, puhun enemmän. Vertaan myös kahta Wicked-kokemustani ja esittelen Wicked-aiheiset tuotteeni. Seuraavan alaotsikon alla on juonipaljastuksia (tosin enemmän musikaalista kuin romaanista)!



Parempi vai vain erilainen - eli miten Wicked onnistuu löyhänä adaptaationa

Wicked on todennäköisesti tunnetumpi musikaalina kuin kirjana. Moni ei ehkä tiedä sitäkään, että Gregory Maguiren romaani Noita: Lännen noidan elämä ja teot (1995, suomennettu 2008) on ensimmäinen osa neliosaisessa The Wicked Years -sarjassa, josta vain kaksi ensimmäistä osaa on suomennettu. Itse en ole lukenut kuin ensimmäisen osan, ehkä joskus vielä jatkan sarjaa. Kuitenkin vain Noita-romaanissa päähenkilönä on Elphaba Thropp, josta tulee Ihmemaa Ozin pahis Lännen ilkeä noita. Nykyäänhän tuttujen tarinoiden tarkastelu pahisten näkökulmasta on suosiossa, mihin uskoisin Maguiren romaanin ja Wicked-musikaalin vaikuttaneen. Maguire poikkesi siinäkin L. Frank Baumin alkuperäisestä Oz-sarjasta ja vuoden 1939 elokuvasta, että hän kirjoitti aikuisille. Värikkäiden seikkailujen ja iloisten laulujen sijaan Maguire tarjoilee syvällistä moraalista pohdintaa, seksiä, uskottomuutta ja järjen rapistumista. Tähän verrattuna musikaali on huomattavasti pehmeämpi. Se ei ole kummoinen adaptaatio, vaan enemmänkin romaanista inspiroitunut teos, joka kääntää lähdeteoksesta poikkeamisen edukseen.

Aloitetaan siitä, mitä yhteistä kirjalla ja musikaalilla on. Henkilöiden nimet ovat samat, kuten myös jotkut heidän luonteenpiirteistään ja tavoitteistaan. Elphaba syntyy vihreäihoisena ja kasvaa ulkopuolisena ja syrjittynä. Elphaba leimataan enemmän tai vähemmän epäoikeudenmukaisesti pahaksi noidaksi. Elphaba ja Glinda ystävystyvät Shizin yliopistossa, mutta he kulkeutuvat eri suuntiin. Elphaba päättää taistella puhuviin Eläimiin kohdistuvaa rasismia vastaan. Elphaban ja Fiyeron välillä on suhde. Elphaballa on synnynnäisiä taikavoimia, ja hän pystyy lukemaan Grimmerie-nimistä loitsukirjaa.

Siinä tärkeimmät yhtäläisyydet. Lista saattaa kuulostaa pitkältä, mutta musikaalista puuttuu niin paljon kirjan henkilöitä ja tapahtumia ja sen juoni kulkeutuu niin eri suuntiin, että oikeastaan musikaali toimii aivan omana tarinanaan. Musikaali keskittyy myös enemmän Elphaban ja Glindan ystävyyteen kuin romaani, jossa keskiössä on Elphaban elämä. Huomattavaa on myös, että vaikka romaani lainaa elementtejä MGM:n elokuvasta, tärkeimpinä Elphaban vihreän ihon ja Lännen ja Idän noitien sisarussuhteen, pohjautuu se pääasiassa Ihmemaa Oz -kirjaan. Musikaali puolestaan lainaa enemmän elementtejä elokuvasta, visuaalisesta ilmeestä sitaatteihin. On luonnollista, että musikaali on halunnut näyttää yleisölle tunnistettavamman version Ozista, kenties tämä on vaikuttanut sen suosioonkin.

Suosiosta puheen ollen, en usko, että Wicked olisi läheskään niin valtavirran suosima musikaali, jos se ei olisi tehnyt tarinastaan lapsiystävällisempää jättämällä pois Maguiren romaanin aikuismaisempia elementtejä. Minusta Noita on muutenkin vähän liiankin seksuaalinen. Ei sitä olisi tarvinnut niin paljon korostaa, että tämä on aikuisille. Muistelisin että jo ensimmäisellä sivulla Dorothyn kumppanit puhuvat kiveksistä… Välillä Maguire on tuntunut vain haluavan shokeerata kääntämällä mielikuvan lastenkirjojen Ozista täysin päälaelleen. Ei musikaalikaan aivan perheen pienimmille sovi, mutta on kuitenkin sen verran suosittu lasten ja teinien parissa, että Maguiren on täytynyt painottaa Wickedistä pitävien lasten vanhemmille, ettei heidän pidä ostaa hänen kirjaansa lapsilleen.

Musikaali on hyvin onnistunut tiivistämään Noidan parhaat puolet ja samalla luomaan jotain aivan uutta. Pidän esimerkiksi siitä, miten Schwartz ja Holzman ovat toteuttaneet Velhon hahmon. Romaanissa hän tuntui hyvin persoonattomalta ja yksiulotteisen pahalta. Myös Wickedissä Velho on pahis, mutta hänessä on enemmän kerrostumia ja inhimillisyyttä. Musikaali luo myös paremman yhteyden Ihmemaa Ozin ja Wickedin välille, kun Dorothyn kumppanit ovatkin tuttuja hahmoja ja liittyvät myös kaikki Elphabaan. Myös Glinda on mielenkiintoisempi ja tärkeämpi hahmo musikaalissa kuin romaanissa.

Mutta on myös romaanissa aspekteja, jotka rikastuttavat tarinaa ja joita musikaalissa yksinkertaistettiin.  Esimerkiksi Elphaban suhde isäänsä Frexspariin (jonka nimeä ei edes mainita musikaalissa) on paljon monimutkaisempi kuin musikaalissa, jossa isä häpeää Elphabaa ja lähettää tämän kouluun vain, jotta Elphaba voi huolehtia pikkusiskostaan Nessarosesta. Romaanissa Glinda ei myöskään ole Elphaban ainoa ystävä, vaan Elphaba ystävystyy ensin Boqin kanssa, jonka kanssa hän ei musikaalissa ole kunnolla tekemisissä kuin yhdessä toisen puoliajan kohtauksessa. Olisi ollut mielenkiintoista, jos Boqin ja Elphaban välillä olisi ollut jonkinlaista kiintymystä, ennen kuin Boqista tulee yksi Elphaban "uhreista". Mutta tietenkin kahden ja puolen tunnin musikaalissa täytyy vetää mutkia suoriksi.

Jos minun pitäisi valita kirjan ja musikaalin välillä, valitsisin musikaalin, mutta minusta ei ole mielekästä sanoa toista paremmaksi kuin toista, koska teokset ovat niin erilaisia. Minusta Wicked on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten löyhä adaptaatio saadaan toimimaan.

Still wicked - toinen kokemukseni musikaalista

En varmastikaan ollut niin innoissani kuin siskoni, kun varasimme liput Wickediin viime Lontoon-matkallamme. Mutta minusta oli silti hauskaa päästä näkemään musikaali uudestaan, nyt kun olin kuunnellut cast recordingin monta kertaa ja tiesin, mikä minua odottaisi. Olin rakastanut Wickediä jo ensimmäisellä kerralla, mutta en ollut saanut selvää kaikesta dialogista enkä varsinkaan kaikista laulujen sanoista, joten osa tarinasta ja hahmojen tunteista meni minulta ohi. Tällä kertaa siitä ei ollut pelkoa, ja useassa kohdassa mietin, että oliko tämä repliikki mukana kolme vuotta sitten. Kaikin puolin musikaali avautui minulle paremmin. 

Tietenkään en voinut tuntea niin kihelmöivää jännitystä kuin ensimmäisellä kerralla. Äitini mukaan suuni oli silloin auki käytännössä koko esityksen ajan... Se oli ensimmäinen West End -musikaalini eikä mikään kokemus voisi olla aivan sen kaltainen.

Mutta musikaali oli mahtava nähdä myös toisen kerran. Tällä kertaa pystyin ottamaan huomattavasti rennommin, nauttimaan tutusta musiikista ja näyttelijöiden roolisuorituksista. Viime kerralla olin ollut vähän pettynyt siitä, etten ollut nähnyt Elphaban rooliin kiinnitettyä näyttelijää, mutta nytpä näin. Alice Fearn oli aivan upea Elphaba! Hän oli roolissa sijaisnäyttelijänä kolme vuotta sitten, mutta kuten usein käy, hän oli päässyt roolin pääasialliseksi näyttelijäksi. Fearnin Elphabasta huokui hahmon sarkastisuus ja piilotettu pehmeys. Hänen tummasävyinen äänensä sopi hahmolle täydellisesti. Pidin kyllä myös Michelle Pentecostista, mutta hän ei jäänyt laulunsa puolesta mieleen. Fearn on siis ainakin toistaiseksi paras näkemäni Elphaba.

Glindan kohdalla on vähän toisin päin. Pidin Sophie Evansista, hän lauloi kauniisti ja oli hauska, kun kohtaus sitä vaati. Mutta Savannah Stevenson on jäänyt mieleeni siitä, miten uskottava hänen Glindansa oli. Evansin Glinda ei tuntunut aivan yhtä moniulotteiselta hahmolta.

Muut näyttelijät olivat myös hyviä, tosin David Witts Fiyerona ei ollut aivan niin karismaattinen kuin Oliver Savile. Eikä yhtä komeakaan. Ei sillä että näyttelijän ulkonäöllä on yleensä väliä, mutta Fiyeron hahmo on kirjoitettu hyvännäköiseksi - ei kai pinnallinen Glinda hänestä muuten niin välittäisikään. 

Toisella kertaa ei enää oikeastaan enää ollut asioita, jotka olisivat menneet minulta ohi. Tiesin laulujen sanat, ymmärsin vitsit... Ja vaikka en erottanutkaan oikein näyttelijöiden ilmeitä, hahmotin nyt lavan kokonaisuuden paremmin. Permannolla ja parvella on kyllä molemmilla puolensa. Mutta tärkeintä on se, että rakastin Wickediä edelleen. Se todella on ansainnut asemansa yhtenä West Endin pisimpään esitetyistä musikaaleista ja voisin hyvin mennä katsomaan sen vielä kolmannenkin kerran (vaikka toistaiseksi haluankin keskittyä musikaaleihin, joita en ole vielä nähnyt). Kliseisesti ilmaistuna, Wicked on maaginen kokemus. 



"And it's all green!" - Wicked-tuotteeni

Ostokset vuoden 2016 esityksestä.

Jos olisin voinut saada vain yhden muiston neljän vuoden takaisesta Wickedistä, olisi se varmaan ollut Original Broadway Cast Recording. Jälkikäteen ajateltuna käsiohjelma oli ostoksista tärkein, senhän avulla muistan, keitä olin nähnyt lavalla. Mutta uskoisin, että halusin Cast Recording -levyn kaikista eniten. Äiti osti minulle myös t-paidan, joka on ihan hieno, mutta sen kaulus on niin korkea ja vähän epämukava, etten ole sitä kauheasti käyttänyt.

Cast recordingia on tullut kuunneltua paljon, tosin ei kyllä vähään aikaan. Se sisältää kaikki musikaalin laulut sanoineen lukuun ottamatta toisen puoliajan "The Wicked Witch of the East" -kappaletta, koska siinä on paljon puhuttua dialogia ja se paljastaisi juonta (eivätkö sitten muut laulut?). Tämä on harmi, koska pidän kyseisestä laulusta ja se on "Dancing Through Life":n lisäksi ainoa kappale, jossa Nessarose laulaa. Levyllä kuullaan Idina Menzel Elphabana ja Kristin Chenoweth Glindana. En ole Menzelin äänen suurin fani, vaikka tietenkin hän on teknisesti ottaen taitava. Pidän Chenowethistä enemmän, hänellä on juuri Glindalle sopiva kupliva, mutta myös elegantti ääni. Kokonaisuutena levy on mainiota kuunneltavaa, mutta koska kyseessä on musikaalialbumi, toivoisin että näyttelijät olisivat eläytyneet rooleihinsa vähän enemmän.

En muista enää, minä vuonna tai oliko joulu vai syntymäpäiväni, mutta myöhemmin siskoni antoi minulle lahjaksi Wickedin saksankielisen produktion cast recordingin. Musikaali sai Saksan ensi-iltansa vuonna 2007 ja sitä esitettiin nimellä Wicked: Die Hexen von Oz (Ozin noidat). Päärooleissa nähtiin alun perin Willemijn Verkaik (Elphaba) ja Lucy Scherer (Glinda), ja heidät kuullaan myös levyllä. Rakenteensa puolesta levy on samanlainen kuin englanninkielinen, se sisältää samat laulut ja saman dialogin. Verkaik on äänensä puolesta suosikki-Elphabani, ja suureksi osaksi hänen takiaan pidän saksankielisestä recordingista enemmän kuin englanninkielisestä, vaikken edes ymmärrä saksaa kovin hyvin. Verkaik on näytellyt Elphabaa myös kotimaassaan Hollannissa ja sekä Broadwaylla että West Endissä, ollen näin ainoa näyttelijä, joka on esittänyt roolia neljässä maassa ja kolmella kielellä. Olisi mahtavaa nähdä hänet roolissa. Jotenkin myös musikaali kuulostaa ylipäätään todella hyvältä saksaksi, ja näyttelijät tuntuvat eläytyvän vähän enemmän kuin Broadway Cast Recordingilla. 

Ulkoa levyt näyttävät melko samalta, mutta kuuntelukokemukset eroavat selvästi toisistaan.

Sitten vielä viime vuoden musikaalimuistot. Ostin nytkin käsiohjelman, joka on sisältönsä puolesta muuten samanlainen kuin vuoden 2016 ohjelma, tietenkin eri näyttelijöin. Jotkut esityskuvista ovat myös eri kohtauksista. Uudemman ohjelman kansi on myös yksityiskohtaisempi ja minusta hienompi kuin vanhemman, vaikka täytyy myöntää, etten ollut huomannut tätä eroa kuin vasta ottaessani näitä kuvia. Ostin myös uuden t-paidan, koska ihastuin sen designiin ja se on onneksi myös mukavampi päällä kuin toinen Wicked-paitani. Tämä "For Good" -paita onkin ollut ahkerassa käytössä, vaikka sen päälle pukiessani kyseinen kappale alkaakin soida päässäni.  

Viime vuoden ostokset (+ saksankielinen levy).

Syy siihen, miksi minulla on paitoja Wickedistä mutta ei esimerkiksi lempimusikaalistani Hamiltonista, on esteettinen: vihreä on yksi lempiväreistäni, mutta Hamilton-tuotteita hallitsevasta kullasta en niin välitä. Rakastan myös sitä, miten erilaisia vihreän sävyjä näissä Wicked-tuotteissa esiintyy. Siskollani on muuten myös Maguiren Noita omana, mutta omiin tuotteisiini en sitä laske.

Jatkamme näillä näkymin taas normaalisti viikon kuluttua ja siirrymme vähän kaksiulotteisempaan musikaaliin. Kyseessä on elokuva, jota on usein luultu Disneyn tuotokseksi ja joka nykyään käytännössä onkin Disney-elokuva. Mutta en halua keskittyä siihen, vaan pikemminkin matkata menneeseen...