Songs of Sunday #7: Summer days drifting away, to, uh oh, those summer nights

Kesä alkaa olla ohitse, aika tuntuu kuluneen niin nopeasti. En osaa vielä sanoa, jatkanko tätä sarjaa syksyllä. Jos minulla löytyy siihen aikaa ja jaksamista, postausten väli olisi ainakin kaksi viikkoa, mikä nytkin on kyllä ollut välinä. Silloin pitäisi kyllä keksiä uusi teema otsikoille, kun kerta olen yrittänyt lainata aina jotakin kesäaiheista (tai jotenkin kesään liittyvää) lyriikkaa. Mutta haluaisin kuulla, onko tällä blogilla lukijoita. Jos pidätte tästä postaussarjasta, ilmoittakaa ihmeessä, koska kirjoittaminen ilman lukijoita tuntuu aika turhalta. 

Tänään puhutaan 70-luvun suuresta hittimusikaalista, jonka elokuvaversiosta tuli ilmestyttyään kaikkien aikojen menestynein musikaalielokuva (nykyään se on 25. sijalla). Kyseessä on siis Grease. Alkuperäinen musikaali sai ensi-iltansa vuonna 1971 ja elokuva vuonna 1978. Musikaalin kirjoittivat Jim Jacobs ja Warren Casey, joiden käsialaa ovat myös alkuperäiset laulut. Elokuvaan kirjoitettiin myös uusia lauluja, joiden takana ovat Barry Gibb ("Grease"), John Farrar ("Hopelessly Devoted to You", "You're the One That I Want") sekä Louis St. Louis ja Screamin' Scott Simon ("Sandy"). Elokuvan ohjasi Randal Kleiser. 

Mielestäni Greasen suurin ansio ovat sen laulut, joista on tullut oikeita klassikoita. Tarinallisesti en siitä juuri välitä, ja siinä on paljon asioita, joissa ei tunnu olevan järkeä. Sekin häiritsee vähän, että näyttelijät, jotka esittävät lukiolaisia, olivat suureksi osaksi kaksi- tai kolmekymppisiä, ja se näkyy. Mutta Grease on niitä elokuvia, joita ei pidä ottaa turhan vakavasti - sehän on oikeastaan vain tarina nuoruuden ihastumisista, hölmöilyistä ja hauskanpidosta. Tosin koska se sijoittuu 50-luvulle ja on tehty 70-luvulla, on tämä nuoruuden kuvaus nykykatsojan silmissä melko vanhanaikainen. Seuraavan alaotsikon alta löytyy juonipaljastuksia!

Älä ole oma itsesi, kun voit olla cool

Greasen keskiössä on Australiasta Amerikkaan muuttaneen viattoman Sandyn (Olivia Newton-John) ja kovista esittävän jengiläisen Dannyn (John Travolta) rakkaustarina, joka alkaa yksityisenä kesäromanssina, mutta mutkistuu koulun alkaessa. On turhauttavaa seurata, miten Danny jenginsä edessä esittää, ettei Sandy merkitse hänelle mitään (toksinen maskuliinisuus ei ollut vielä käsite, mutta ei voi sanoa, etteikö sitä ilmenisi tässä elokuvassa), ja miten Danny ja Sandy eivät vain voi selvittää asioita kahdestaan. He kyllä riitelevät paljon, ja sitten kaipaavat yksityisesti toisiaan... Sama kuvio vain toistuu. Mutta eniten minua ärsyttää parin niin kutsuttu "onnellinen loppu". 

Voisi luulla, että "kesä-Danny" (vaikkemme sitä paljon näekään) on lähempänä Dannyn todellista olemusta kuin hänen greaser-persoonansa, sillä tutustuessaan Sandyyn hänen ei tarvitse esittää mitään. Danny yrittää muuttaa "rooliaan" koulussa voidakseen olla Sandyn kanssa ja yrittää ruveta urheilijaksi. Mutta ei Sandy halua Dannyn esittävän mitään, hän haluaa sen pojan, johon ihastui kesällä. Lopulta Dannyn ei tarvitse muuttua, vaan hän saa pitää sekä jengikaverinsa että Sandyn - joka sen sijaan tekee täyden muodonmuutoksen. 

Sandyn muutosta kiltistä ja konservatiisesti pukeutuvasta tytöstä nahkatakkiseksi ja tupakoivaksi viettelijäksi on kritisoitu paljon, eikä syyttä. Mutta minusta suurin ongelma ei ole siinä, että Sandy muuttuu "miehen vuoksi" (mistä voi olla montaa mieltä), vaan siinä, että se tulee aivan tyhjästä. Toki Rizzo ja muut Pink Ladies -tytöt pitävät Sandya aika nössönä ja painostavat tätä paheisiin, mutta suurimman osan elokuvaa Sandy ei tunne tarvetta muuttaa itseään. Kuitenkin, seurattuaan Dannya kilpa-ajoissa, Sandy laulaa hyvin lyhyen repriisin kappaleesta "Look at Me, I'm Sandra Dee" ja päättää jättää taakseen kiltin tytön persoonan. Mutta oliko se persoona? Minusta Sandy on elokuvan päähahmoista ainoa, joka on aidosti oma itsensä. Ärsyttävintä hänen muodonmuutoksessaan on pohjustuksen puute. Miten hän päätyi tähän valintaan? Halusiko hän vain päästä paremmin osaksi porukkaa? Olisipa "Sandra Dee":stä ollut edes pidempi repriisi.

 

Tässä kohtauksessa Sandy nähdään viimeistä kertaa ennen muodonmuutostaan. Miksi hän tekee sen, jää arvailun varaan. Kuvan lähde: https://movie-screencaps.com/grease-1978/65.

Greasen loppu välittää viestin, ettei nuori voi olla "hyveellinen" ja itselleen uskollinen, jos haluaa saada kavereidensa hyväksynnän ja kuuman poikaystävän. Lopulta ryhmäpaineelle täytyy antaa periksi. En tiedä, oliko tämä tekijöiden tarkoitus, mutta itse en voi pitää loppua erityisen onnellisena. 

Edellä mainitsin, että elokuva näyttäytyy nykykatsojalle vanhanaikaisena. Häiritsevintä tämä on seksuaalisissa aiheissa. Esimerkiksi Danny yrittää käydä drive-inissä väkisin käsiksi Sandyyn, joka ymmärrettävästi tulistuu ja häipyy paikalta. Nykyaikana ajattelisi, ettei Sandy halua enää olla missään tekemisissä Dannyn kanssa tämän jälkeen, mutta kuten tiedämme, tyttö antaa anteeksi, muuttuu itse Dannyn kaltaiseksi, eikä asiasta tarvitse edes puhua.

Toinen epämukava kohtaus on koulun tanssit, joissa sivuosan pink lady Marty haikailee tilaisuutta juontavan Vince Fontainen perään. Ei siinä mitään, mutta Fontaine osoittaa myös kiinnostusta Martya kohtaan ja flirttailee tämän kanssa. High school -ikäisen tytön kanssa! Eikä tätä tuomita lainkaan. Oliko se siis joskus ihan normaalia, vai...? 

Varmaan muitakin esimerkkejä löytyy, mutta siitä on jo aikaa, kun olen elokuvan viimeksi nähnyt, joten en ihan kaikkea muista. Tiedän, että elokuvan on tarkoitus kuvata nuorten seksuaalisuutta positiivisessa valossa, mikä ei varmasti vielä 70-luvullakaan ollut itsestään selvää. Ja vaikka jotkut kohdat tuntuvatkin nykyään problemaattisilta, on myös piirteitä, joista pidän. Esimerkiksi Rizzo, joka on ollut monen miehen kanssa ja hetken luulee tulleensa raskaaksi, saa lopulta nauttia koulun päättymisestä siinä missä muutkin ja olla sen pojan kanssa, josta pitää eniten. Hän ei siis saa mitään "rangaistusta" voimakkaasta seksuaalisuudestaan. Vielä nykyäänkin tyttö tai nainen voidaan tuomita, jos tällä on ollut monia seksikumppaneita, joten on hienoa, että Grease ei ota tällaista asennetta. Pikemminkin päinvastoin: neitseellinen Sandy on se, jonka täytyy muuttua seksuaalisemmaksi. Sekin tosin on problemaattista, ja tästä voisi puhua enemmänkin, mutta alkaa olla myöhä enkä ole kirjoittamassa esseetä. Siirrytään siis lauluihin! 

Unohda köykäinen tarina ja nauti rock n' rollista

Musiikki on Greasen sydän, joka tarjoaa hengähdystaukoja usein turhauttavan juonen keskellä. Laulut ovat myös mitä sopivimpia sellaisenaan kuunneltaviksi, laulettaviksi ja tanssimusiikiksi. Kappaleet ovat päähänjääviä ja hyvin laulettuja, vaikka John Travoltan ääni onkin aika... erikoinen. Mutta toisaalta hänen "naukuva" äänensä sopii Dannyn hahmolle. Parhaimman kuuloinen ääni on mielestäni Stockard Channingilla, joka tuo Rizzon ivallisuuden ja myös piilevän herkkyyden mainiosti esiin.

Greasen laulut eivät ole erityisen syvällisiä, mutta eihän elokuva muutenkaan ole. Parasta on vain heittäytyä rokin ja balladien vietäväksi. Hyviä lauluja elokuvassa on paljon, suosikkejani ovat "Look at Me, I'm Sandra Dee", "Beauty School Dropout", "There Are Worse Things I Could Do" "You're the One That I Want" ja vähän guilty pleasurena "Greased Lightnin'", jonka sanoitukset ovat melko seksistiset ja vaivaannuttavat, mutta kappale on vain niin menevä, että tuntuu parhaalta yrittää vain unohtaa, mistä siinä oikeastaan lauletaan. 

Elokuvassa on myös lauluja, joista en niinkään välitä, kuten Sandyn ja Dannyn rakkaussoolot "Hopelessly Devoted to You" ja "Sandy" sekä lopun "We Go Together". Pidän kyllä siitä, että pääparille on annettu laulut, joissa he purkavat yksityisiä tuntojaan, mutta itse kappaleet ovat minusta aika tylsiä. 

Kokonaisuutena soundtrack ei ole erityisen yhtenäinen, mikä osaksi varmaan johtuu siitä, että elokuvaan lisättiin myös originaaleja lauluja. Olisi hauska, jos repriisejä olisi enemmän. Kaikki laulut omalla tavallaan sopivat elokuvaan, mutta se, miten hyvin ne toimivat yksittäisinä biiseinä, on merkki siitä, ettei Grease (ainakaan elokuvaversio) ole mikään huolella hiottu musikaali, jonka laulut viittavat toisiinsa. Mutta ei kaikkien musikaalien tarvitse olla mestariteoksia. En voi sanoa Greasen kuuluvan suosikkeihini, mutta ymmärrän miksi ihmiset pitävät siitä - se on kevyttä viihdettä, jota voi katsoa ja jonka lauluja voi kuunnella yhä uudelleen. 

Siinä oli tämä sarja ainakin kesän osalta. Toivoisin kuulevani mahdollisilta lukijoilta, ovatko nämä postaukset kiinnostavia ja onko jatkon osalta joitakin toiveita. Vaikken Songs of Sunday -sarjaa nyt jatkaisikaan, pyrin kuitenkin julkaisemaan esimerkiksi elokuva- ja kirja-arvosteluja syksyn aikana. Toivotan mukavaa syksyn alkua!