Sundays of Song #1, osa 2: Run away with us for the summer, let's go upstate
Nyt on aika toiselle osalle Sundays of Song -sarjan Hamilton-jaksossa. Tänään käsittelyyn pääsee Lontoon Hamilton ja musikaaliin liittyvät tuotteet. En usko, että tämän postaussarjan tulevien musikaalien käsittely kestää kahta viikkoa, mutta en voi luvata mitään... Tämänkin piti olla vain yksiosainen, mutta tekstiä sen kuin syntyi. Mutta nyt asiaan.
Lontoossa Hamiltonia esitetään (tai ei tietenkään tällä hetkellä esitetä) Victoria Palace Theatressa, joka oli ollut kunnostuksen alla ja avattu uudelleen Hamiltonin tullessa ensi-iltaan. Teatteri on kaunis, samaan aikaan juhlava ja intiimi. Saavuimme paikalle melko aikaisin ennen esitystä, sillä hotellimme oli lähellä teatteria ja olimme valmistautuneet jonottamiseen ja lippujen perinpohjaiseen tarkistamiseen. Lippujen ostajan piti olla paikalla teatterissa, ja mukana piti olla henkilötodistus ja maksutiedot ja mitä vielä... Mutta lopulta kaikki sujui paljon helpommin ja nopeammin kuin olimme odottaneet. On kai järkeenkäypää, ettei lipputarkastajille ole aikaa niin tarkalle syynille, kun katsojia on kumminkin niin paljon.
Kun olimme päässeet teatteriin sisälle, koin pienen pettymyksen. Lontoon musikaaleissa ei koskaan voi olla varma, ketä lavalla näkee, sillä esityksiä on kahdeksan kertaa viikossa ja näyttelijät tarvitsevat tietenkin välillä lomaa, puhumattakaan sairastumisista ja muusta. Joten on todennäköistä, että rooleissa on sijaisnäyttelijöitä. En ollut kuitenkaan odottanut sitä, että puolet kokoonpanosta olisivat sijaisnäyttelijöitä. Päänäyttelijöistä näimme Sifiso Mazibukon (Aaron Burr), Cleve Septemberin (John Laurens/Philip Hamilton), Courtney-Mae Briggsin (Peggy Schuyler/Maria Reynolds), Tarinn Callenderin (Hercules Mulligan/James Madison) ja Dom-Hartley-Harrisin (George Washington). Ainakin muistaisin näin. Nyt toivon, että olisin kirjoittanut esityksestä jo aiemmin, koska vuodessa yksityiskohdat tuppaavat unohtumaan. Näissä rooleissa näimme sijaisnäyttelijät: Hamiltonia esitti Karl Queensborough, Elizaa Marsha Songcome (hänen nimeään ei ole käsiohjelmassa, mutta sen väliin laitettiin lappu, jossa näyttelijä esitellään), Lafayettea ja Jeffersonia Waylon Jacobs, Angelicaa Ellena Vincent ja King Georgea uskoakseni Aaron Lee Lambert.
Kuten sanottu, olin ensi alkuun hieman pettynyt näyttelijöistä, etenkin koska olisin halunnut nähdä Rachelle Ann Gon Elizan roolissa. Mutta kuten siskoni järkevästi sanoi, emmehän me tienneet, millaisia näyttelijät olivat. Ainoa vertailukohtamme olivat alkuperäiset Broadway-näyttelijät cast recording -levyllä ja virallisilla klipeillä. Eivätkä sijaisnäyttelijät varmasti olleet sen huonompia - useinhan käy niin, että sijaisnäyttelijä saa roolin virallisesti myöhemmin. Joten päätin olla murehtimatta asiaa ja ihailla teatteria ja ostamiamme vihkosia, käsiohjelmaa ja brochurea, jossa on lähinnä kuvia esityksestä. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen menimme saliin paikoillemme. Paikamme permannon kuudennella rivillä olivat kalliimmasta päästä, mutta täysin rahan arvoiset. Minulle on teatterissa tärkeää nähdä näyttelijöiden ilmeet ja eleet, jotka näiltä paikoilta erottuivat oikein hyvin, mutta myös kokonaisuuden hahmotti selkeästi.
Kuten sanottu, en muista kaikkea niin hyvin kuin haluaisin, mutta ehkä on ihan hyväkin etten voi selostaa kaikkea esityksestä, tuskin kukaan sitä jaksaisi lukea. Kerron siis mieleeni erityisesti jääneistä asioista.
Ensinnäkin lavastus. David Korinsin suunnittelema lavastus on yksinkertainen, mutta toimiva. On pyöriviä osia, tikkaita ja silta, mutta ei kummempia erikoistehosteita tai paljonkaan yksityiskohtia. Lava on dynaaminen, mutta toisaalta melko samannäköinen koko esityksen ajan. Eri paikkoja ja tilanteita edustavat valaistus sekä vaihtuvat rekvisiitat, kuten pöydät, tuolit, tuopit, aseet ja sulkakynät. Lavastus on juuri musikaaliin sopiva ja antaa yleisön keskittyä näyttelijöihin ja tapahtumiin.
Puvustus on yksi lempiasioistani teatterissa. Hamiltonin puvut, jotka on suunnitellut Paul Tazewell, ovat saaneet inspiraationsa 1700-luvulta, mutta ovat luonnollisesti kevyempiä ja sopivampia energisiin liikkeisiin kuin tuon ajan autenttiset puvut. Olin toki nähnyt aiemmin jo paljon kuvia ja videoita Hamiltonista, joten tiesin mitä odottaa puvustukselta. Oli kuitenkin mahtavaa tarkastella sitä läheltä ja nähdä etenkin Schuylerin siskosten hameiden helmojen pyörivän ihanasti näyttelijöiden tanssiessa.
Teatteriesitys on monen tekijän summa. Tärkeää on niin ohjaus, lavastus, koreografia, puvustus, valaistus, orkesteri, äänityö ja moni muu seikka. Mutta lopulta näyttelijäntyö on se asia, joka jää parhaiten mieleen. Jos en nauti esityksestä, se johtuu joko käsikirjoituksesta tai näyttelijöistä. Ja Hamiltonissa molemmat olivat onneksi kohdallaan.
Jokainen näyttelijä hoiti hommansa hyvin, mutta toki osa nousi silmissäni ylitse muiden. Sifiso Mazibuko vakuutti minut Burrina heti Aaron Burr, Sir -kappaleessa, kun hän antoi Karl Queensborough'n Hamiltonille neuvonsa "Talk less, smile more" ja väläytti leveän, mutta vähän feikin hymyn hohtavan valkoisilla hampaillaan. Mazibuko toi taidokkaasti esille Burrin arveluttavan moraalin menettämättä kuitenkaan täysin sympatiapisteitään. Ainoa kohtaus, jossa olisin kaivannut Mazibukolta vielä vähän enemmän tunnetta, oli The Room Where It Happens. Kyseessä on kuitenkin kappale, jossa Burr paljastaa, mitä hän haluaa enemmän kuin mitään muuta. Ehkä odotukseni ovat liian korkeat, kun kyseessä on yksi lempibiiseistäni, mutta vain ripaus lisää poweria olisi vakuuttanut minut täysin. Muilta osin kuitenkin aivan loistava roolisuoritus.
Toisena haluan nostaa esille Clive Septemberin, joka esitti John Laurensia ensimmäisessä näytöksessä ja Philip Hamiltonia toisessa. Tämä kaksoisrooli vaatii nuorekkuutta, herkkyyttä ja poikamaista huimapäisyyttä. September ei tuottanut miltään osin pettymystä, mutta Laurensina hän jäi parhaiten mieleen upeasta kemiastaan Queensborough'n kanssa. Historiallisesti Hamiltonin ja Laurensin arvellaan kirjeidensä pohjalta olleen intiimissä suhteessa, ja vaikka tätä ei suoraan musikaalissa tuodakaan esille, siihen kyllä viitataan. September ja Queensborough vaihtoivat merkitseviä hymyjä, kaipaavia katseita ja kosketuksia, jotka kestivät hieman pidempään kuin Hamiltonin ja hänen muiden ystäviensä väliset kontaktit... En edes shippaa Hamiltonia ja Laurensia niin paljon, mutta nämä näyttelijät saivat minut todella ymmärtämään parin vetovoiman. Philipin kohtauksista minulle jäi parhaiten mieleen Take a Break, jossa September esitti söpösti ja hauskasti yhdeksänvuotiasta Philipiä.
Sitten oli Waylon Jacobs Lafayettena ja Jeffersonina. Toisin kuin Laurens/Philip -kaksoisroolissa, näistä rooleista toinen on Hamiltonin puolella ja toinen häntä vastaan. Jacobs oli hurmaava Lafayettena, mutta minulle hän jäi paremmin mieleen Jeffersonina. Hänen Jeffersoninsa oli niin hauska ja hän veti roolin niin täysillä, että jätti kaikki muut kohtauksissaan varjoonsa. Toki hän ei saanut katsojaa Jeffersonin puolelle, sillä eihän se ole tarkoituskaan, mutta tämä rooli kuuluu ehdottomasti sarjaamme "viihdyttävät pahikset" (hahmon pahuudesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin Hamiltonin silmissä Jefferson on pahis), ja Jacobs sai minut nauttimaan joka hetkestä.
Ja kun on puhe hauskoista pahiksista, ei tietenkään sovi unohtaa King Georgea. Vaikka kyseessä on sikäli pieni rooli, että hahmo esiintyy vain neljässä kohtauksessa, on näistä kolme soololauluja ja vaativat näyttelijältä komiikantajua ja selkeitä äänensävyjä, sillä näyttelijä ei voi paljonkaan liikkua painava kruunu päässään. Kuningas on naurettava ja lapsellinen hallitsija, joka ei ole aivan tervejärkinen. Roolissa on liioittelun vaara, mutta Aaron Lee Lambert oli huvittava juuri sopivissa määrin. Hän todella sai yleisön nauramaan ja onnistui tuomaan äänellään ja eleillään King Georgen lähelle katsojaa.
Siinä olivat suosikkini, haluan vielä sanoa muutaman sanan Karl Queensborough'sta ja Marsha Songcomesta. Queensborough oli moitteeton Hamilton, erityisesti pidin hänestä ensimmäisen puoliajan harkitsemattomana ja innokkaana nuorena miehenä. Songcomen Elizasta ei välittynyt aivan sellaista lempeyttä ja ystävällisyyttä, jota hahmolta odottaisin, mutta hän oli todella vakuuttava Burn-kappaleessa loukattuna ja vihaisena vaimona.
Kaikkiaan Hamilton oli aivan upea kokemus, ja haluan ehdottomasti nähdä sen vielä toistekin. Oikeastaan ainoa ärsyttävä asia oli, että rivillämme oli henkilö, joka ei selvästikään ollut yhtään kiinnostunut esityksestä ja ensimmäisen puoliajan lopussa jopa lähti pois. Ei siinä muuten mitään, mutta se oli kirjaimellisesti näytöksen viimeisen kappaleen kohdalla. Väliaika olisi ollut ihan kohta, eikä tällä ihmisellä näyttänyt edes olevan kiire. Mieleni olisi tehnyt sanoa, että tajuatko miten onnekas olet tai että onko pakko keskeyttää meidän esitysnautintomme, kun kuljet edestämme... Mutta tietenkin tämä olisi herpaannuttanut keskittymistäni vielä enemmän, joten tyydyin hiljaiseen kulmien kurtisteluun. Muilta osin yleisö oli täysin mukana nauramassa, liikuttumassa ja hurraamassa (tai enhän minä nyt voi kaikkien puolesta puhua). Olin aika yllättynyt siitä, etten itkenyt esityksen aikana, koska cast recordingia kuunnellessa on tullut vuodatettua kyyneliä. Mutta ehkä asiaan vaikutti se, että olin kuullut kappaleet niin monta kertaa ja tiesin aina, mitä tuli tapahtumaan. Toiseksi olin aika väsynyt, niin kuin ulkomaan matkoilla usein tuppaa olemaan, ja välillä minusta tuntui hyvin epätodelliselta, kuin en olisi edes ollut paikalla. Mutta siellä minä olin, ja tulen vaalimaan tuota muistoa lopun ikääni.
Musiikkia, tositarinoita ja fiktiota - omistamani Hamilton-aiheiset tuotteet
Hamilton-fani kun olen, minun on pitänyt hankkia myös siihen liittyviä tuotteita - olivat ne sitten musikaalin oheistuotteita tai itse Alexander Hamiltonista kertovia teoksia. Ensimmäinen hankintani oli Original Broadway Cast Recording, jonka tilasin vuonna 2017 pian sen jälkeen, kun innostuin musikaalista. En muista, olinko kuullut edes kaikkia kappaleita tuolloin, mutta ainakin tutustutin siskoni musikaaliin albumin kautta. Pakkaus sisältää kaksi levyä, yhden kummallekin puoliajalle, sekä kaikkien kappaleiden sanat. Mikään ei aivan vedä vertoja koko musikaalin kuuntelemiselle näiltä levyiltä, ja se on pitkään ollut lähin vaihtoehto esityksen näkemiselle. Pian näin ei kuitenkaan ole, sillä alkuperäiskokoonpanon tähdittämä Hamilton-filmatisointi tulee heinäkuun alussa Disney+-palveluun! Harmi vain, että palvelun rantautumista Suomeen joutuu odottamaan syksyyn...
Vähän myöhemmin sain tietää kirjasta Hamilton: The Revolution, joka on itsensä Lin-Manuel Mirandan ja Jeremy McCarterin kirjoittama. Painava teos vie lukijan Hamiltonin kulissien taakse. Siinä kerrotaan, miten kaikki sai alkunsa, ihmisistä musikaalin takana ja laulujen kirjoittamisesta. Joka luku sisältää ainakin yhden laulun sanat ja Mirandan muistiinpanoja, joissa hän selittää sanoitusten taustoja. Tietenkin mukana on myös aivan upeita kuvia. Tämä kirja on Hamilton-fanin unelma, ja se piti hankkia jo ennen kuin minulla oli mitään tietoa siitä, että näkisinkin musikaalin joskus. Tosin se on ollut aika pitkään hyllyssä, kun minusta on aina tuntunut, ettei ole aikaa, eikä se nytkään ole heti saatavillani. Minun pitäisi tosiaan perehtyä siihen kunnolla.
Victoria Palace Theatresta ostin tosiaan käsiohjelman ja brochuren (brosyyrin?). Ensimmäiseksi mainittu on tekstipainotteinen ja sisältää muun muassa tietoa Alexander Hamiltonin elämästä, selostuksen teatterin uudelleenrakentamisesta ja tietenkin näyttelijän ja luovan tiimin esittelyt. Niiden käsiohjelmien perusteella, joita minulla Lontoosta on, niissä tunnutaan painottavan enemmän asiasisältöä kuin huumoria, kun tuntuu että Suomessa näyttelijöiden esittelyissä on usein jotain hauskoja kysymyksiä ja käsiohjelmat ovat muutenkin kevyempiä. Brochure on isompi vihkonen, joka puolestaan painottaa kuvamateriaalia, mutta on siinä myös muutama sananen Lin-Manuel Mirandalta. Suuret esityskuvat ovat upeita katsella, muutama kuva on myös alkuperäisistä Broadway-näyttelijöistä. Molemmat vihkoset kannatti ostaa, niistä saa sekä tietoa että esteettistä nautintoa.
Sitten on ne kirjat, jotka eivät ole musikaalituotteita, mutta joita minulla ei olisi ilman Hamiltonia. Ensinnäkin Ron Chernowin Alexander Hamilton (2004), massiivinen elämäkerta, josta musikaali on saanut inspiraationsa. Minun kappaleeni oli kirjakaupan hyllyssä viimeinen, joka kertoo jotakin musikaalin suosiosta täällä Suomessakin. Elämäkertaa luonnollisesti mainostetaan musikaalin avulla, kuten kannan tähtilogosta näkee. Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut kirjasta kuin kaksi kokonaista lukua. Se on mielenkiintoinen, mutta myös aika haastavalla englannilla kirjoitettu. Joten siihen pitäisi kunnolla keskittyä. Ja Miranda hankki tämän lomalukemiseksi... Mutta tavoitteena on tietenkin joskus lukea teos kokonaan ja tutkia, mitkä kohdat ovat herättäneet Mirandassa inspiraation. Olen jo lukemistani luvuista bongannut lainauksia Hamiltonin kirjeistä, joista jotkut ovat sellaisenaan mukana musikaalissa. Chernowia on ilmeisesti kritisoitu puolueellisuudesta Hamiltonia kohtaan, mikä kyllä selittäisi, miksi hänet musikaalissakin esitetään niin sympaattisessa valossa.
Oma suosikkini on Stephanie Drayn ja Laura Kamoien romaani My Dear Hamilton (2018), joka kertoo Eliza Hamiltonin tarinan. Teos on vetävästi kirjoitettu ja saa lukijan todella välittämään Elizasta - tietenkin meillä musikaalin faneilla on jo valmiiksi suhde tähän hahmoon. Tämä on kirjoistani ainoa, jonka ulkoasussa ei ole viitteitä musikaaliin - kannen Elizallakin on punainen puku musikaalin sinisävyisten asujen sijaan. Romaanista huomaa sen eteen tehdyn taustatyön ja se on historiallisesti paikkansapitävämpi kuin musikaali. Oikeastaan voisin tehdä siitä oman postauksensa, koska se on yksi lempikirjoistani ja ansaitsee laajemman arvostelun.
Viimeisimpänä on Joanne B. Freemanin toimittama The Essential Hamilton: Letters & Other Writings, jonka sain siskoltani joululahjaksi. Nimensä mukaisesti teos sisältää tärkeimpiä Hamiltonin kirjoittamia kirjeitä ja esseitä. Tai kopioita niistä, tietenkin. Kannessa käytetty kultainen väri on musikaalin tunnusväri, joka tekee selväksi, että tätäkin kirjaa markkinoidaan musikaalin siivellä. Kirjoitukset ovat aikajärjestyksessä taustoitusten kera. Minua kiinnostavat eniten kirjeet, joista osan olin lukenut jo ennen tätä kirjaa. Esseitä voi olla työlästä lukea, kun ne useimmiten käsittelevät sen aikaista politiikkaa ja tietenkin kirjoitettu erityylisellä englannilla kuin mitä nykyään käytetään. Mutta en ole tätäkään kirjaa kunnolla lukenut. Ehkä pitäisi ottaa Hamilton-teokset kesän lukuprojektiksi.
Siinä Hamilton-jutut tältä kertaa. Luultavasti tulen siitä vielä joskus puhumaan, ainakin kunhan Disney+ saadaan Suomeen (mutta pitäisikö siitä sitten kirjoittaa Disney-blogiin?). Ensi viikolla jatketaan, voisin seuraavaksi ottaa käsittelyyn elokuvamusikaalin. Ehkä taas jotakin historiaan pohjautuvaa? Mielessäni on laulavia nunnia...
Lontoossa Hamiltonia esitetään (tai ei tietenkään tällä hetkellä esitetä) Victoria Palace Theatressa, joka oli ollut kunnostuksen alla ja avattu uudelleen Hamiltonin tullessa ensi-iltaan. Teatteri on kaunis, samaan aikaan juhlava ja intiimi. Saavuimme paikalle melko aikaisin ennen esitystä, sillä hotellimme oli lähellä teatteria ja olimme valmistautuneet jonottamiseen ja lippujen perinpohjaiseen tarkistamiseen. Lippujen ostajan piti olla paikalla teatterissa, ja mukana piti olla henkilötodistus ja maksutiedot ja mitä vielä... Mutta lopulta kaikki sujui paljon helpommin ja nopeammin kuin olimme odottaneet. On kai järkeenkäypää, ettei lipputarkastajille ole aikaa niin tarkalle syynille, kun katsojia on kumminkin niin paljon.
Kun olimme päässeet teatteriin sisälle, koin pienen pettymyksen. Lontoon musikaaleissa ei koskaan voi olla varma, ketä lavalla näkee, sillä esityksiä on kahdeksan kertaa viikossa ja näyttelijät tarvitsevat tietenkin välillä lomaa, puhumattakaan sairastumisista ja muusta. Joten on todennäköistä, että rooleissa on sijaisnäyttelijöitä. En ollut kuitenkaan odottanut sitä, että puolet kokoonpanosta olisivat sijaisnäyttelijöitä. Päänäyttelijöistä näimme Sifiso Mazibukon (Aaron Burr), Cleve Septemberin (John Laurens/Philip Hamilton), Courtney-Mae Briggsin (Peggy Schuyler/Maria Reynolds), Tarinn Callenderin (Hercules Mulligan/James Madison) ja Dom-Hartley-Harrisin (George Washington). Ainakin muistaisin näin. Nyt toivon, että olisin kirjoittanut esityksestä jo aiemmin, koska vuodessa yksityiskohdat tuppaavat unohtumaan. Näissä rooleissa näimme sijaisnäyttelijät: Hamiltonia esitti Karl Queensborough, Elizaa Marsha Songcome (hänen nimeään ei ole käsiohjelmassa, mutta sen väliin laitettiin lappu, jossa näyttelijä esitellään), Lafayettea ja Jeffersonia Waylon Jacobs, Angelicaa Ellena Vincent ja King Georgea uskoakseni Aaron Lee Lambert.
Kuten sanottu, olin ensi alkuun hieman pettynyt näyttelijöistä, etenkin koska olisin halunnut nähdä Rachelle Ann Gon Elizan roolissa. Mutta kuten siskoni järkevästi sanoi, emmehän me tienneet, millaisia näyttelijät olivat. Ainoa vertailukohtamme olivat alkuperäiset Broadway-näyttelijät cast recording -levyllä ja virallisilla klipeillä. Eivätkä sijaisnäyttelijät varmasti olleet sen huonompia - useinhan käy niin, että sijaisnäyttelijä saa roolin virallisesti myöhemmin. Joten päätin olla murehtimatta asiaa ja ihailla teatteria ja ostamiamme vihkosia, käsiohjelmaa ja brochurea, jossa on lähinnä kuvia esityksestä. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen menimme saliin paikoillemme. Paikamme permannon kuudennella rivillä olivat kalliimmasta päästä, mutta täysin rahan arvoiset. Minulle on teatterissa tärkeää nähdä näyttelijöiden ilmeet ja eleet, jotka näiltä paikoilta erottuivat oikein hyvin, mutta myös kokonaisuuden hahmotti selkeästi.
Kuten sanottu, en muista kaikkea niin hyvin kuin haluaisin, mutta ehkä on ihan hyväkin etten voi selostaa kaikkea esityksestä, tuskin kukaan sitä jaksaisi lukea. Kerron siis mieleeni erityisesti jääneistä asioista.
Ensinnäkin lavastus. David Korinsin suunnittelema lavastus on yksinkertainen, mutta toimiva. On pyöriviä osia, tikkaita ja silta, mutta ei kummempia erikoistehosteita tai paljonkaan yksityiskohtia. Lava on dynaaminen, mutta toisaalta melko samannäköinen koko esityksen ajan. Eri paikkoja ja tilanteita edustavat valaistus sekä vaihtuvat rekvisiitat, kuten pöydät, tuolit, tuopit, aseet ja sulkakynät. Lavastus on juuri musikaaliin sopiva ja antaa yleisön keskittyä näyttelijöihin ja tapahtumiin.
Puvustus on yksi lempiasioistani teatterissa. Hamiltonin puvut, jotka on suunnitellut Paul Tazewell, ovat saaneet inspiraationsa 1700-luvulta, mutta ovat luonnollisesti kevyempiä ja sopivampia energisiin liikkeisiin kuin tuon ajan autenttiset puvut. Olin toki nähnyt aiemmin jo paljon kuvia ja videoita Hamiltonista, joten tiesin mitä odottaa puvustukselta. Oli kuitenkin mahtavaa tarkastella sitä läheltä ja nähdä etenkin Schuylerin siskosten hameiden helmojen pyörivän ihanasti näyttelijöiden tanssiessa.
Teatteriesitys on monen tekijän summa. Tärkeää on niin ohjaus, lavastus, koreografia, puvustus, valaistus, orkesteri, äänityö ja moni muu seikka. Mutta lopulta näyttelijäntyö on se asia, joka jää parhaiten mieleen. Jos en nauti esityksestä, se johtuu joko käsikirjoituksesta tai näyttelijöistä. Ja Hamiltonissa molemmat olivat onneksi kohdallaan.
Jokainen näyttelijä hoiti hommansa hyvin, mutta toki osa nousi silmissäni ylitse muiden. Sifiso Mazibuko vakuutti minut Burrina heti Aaron Burr, Sir -kappaleessa, kun hän antoi Karl Queensborough'n Hamiltonille neuvonsa "Talk less, smile more" ja väläytti leveän, mutta vähän feikin hymyn hohtavan valkoisilla hampaillaan. Mazibuko toi taidokkaasti esille Burrin arveluttavan moraalin menettämättä kuitenkaan täysin sympatiapisteitään. Ainoa kohtaus, jossa olisin kaivannut Mazibukolta vielä vähän enemmän tunnetta, oli The Room Where It Happens. Kyseessä on kuitenkin kappale, jossa Burr paljastaa, mitä hän haluaa enemmän kuin mitään muuta. Ehkä odotukseni ovat liian korkeat, kun kyseessä on yksi lempibiiseistäni, mutta vain ripaus lisää poweria olisi vakuuttanut minut täysin. Muilta osin kuitenkin aivan loistava roolisuoritus.
Toisena haluan nostaa esille Clive Septemberin, joka esitti John Laurensia ensimmäisessä näytöksessä ja Philip Hamiltonia toisessa. Tämä kaksoisrooli vaatii nuorekkuutta, herkkyyttä ja poikamaista huimapäisyyttä. September ei tuottanut miltään osin pettymystä, mutta Laurensina hän jäi parhaiten mieleen upeasta kemiastaan Queensborough'n kanssa. Historiallisesti Hamiltonin ja Laurensin arvellaan kirjeidensä pohjalta olleen intiimissä suhteessa, ja vaikka tätä ei suoraan musikaalissa tuodakaan esille, siihen kyllä viitataan. September ja Queensborough vaihtoivat merkitseviä hymyjä, kaipaavia katseita ja kosketuksia, jotka kestivät hieman pidempään kuin Hamiltonin ja hänen muiden ystäviensä väliset kontaktit... En edes shippaa Hamiltonia ja Laurensia niin paljon, mutta nämä näyttelijät saivat minut todella ymmärtämään parin vetovoiman. Philipin kohtauksista minulle jäi parhaiten mieleen Take a Break, jossa September esitti söpösti ja hauskasti yhdeksänvuotiasta Philipiä.
Sitten oli Waylon Jacobs Lafayettena ja Jeffersonina. Toisin kuin Laurens/Philip -kaksoisroolissa, näistä rooleista toinen on Hamiltonin puolella ja toinen häntä vastaan. Jacobs oli hurmaava Lafayettena, mutta minulle hän jäi paremmin mieleen Jeffersonina. Hänen Jeffersoninsa oli niin hauska ja hän veti roolin niin täysillä, että jätti kaikki muut kohtauksissaan varjoonsa. Toki hän ei saanut katsojaa Jeffersonin puolelle, sillä eihän se ole tarkoituskaan, mutta tämä rooli kuuluu ehdottomasti sarjaamme "viihdyttävät pahikset" (hahmon pahuudesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin Hamiltonin silmissä Jefferson on pahis), ja Jacobs sai minut nauttimaan joka hetkestä.
Ja kun on puhe hauskoista pahiksista, ei tietenkään sovi unohtaa King Georgea. Vaikka kyseessä on sikäli pieni rooli, että hahmo esiintyy vain neljässä kohtauksessa, on näistä kolme soololauluja ja vaativat näyttelijältä komiikantajua ja selkeitä äänensävyjä, sillä näyttelijä ei voi paljonkaan liikkua painava kruunu päässään. Kuningas on naurettava ja lapsellinen hallitsija, joka ei ole aivan tervejärkinen. Roolissa on liioittelun vaara, mutta Aaron Lee Lambert oli huvittava juuri sopivissa määrin. Hän todella sai yleisön nauramaan ja onnistui tuomaan äänellään ja eleillään King Georgen lähelle katsojaa.
Siinä olivat suosikkini, haluan vielä sanoa muutaman sanan Karl Queensborough'sta ja Marsha Songcomesta. Queensborough oli moitteeton Hamilton, erityisesti pidin hänestä ensimmäisen puoliajan harkitsemattomana ja innokkaana nuorena miehenä. Songcomen Elizasta ei välittynyt aivan sellaista lempeyttä ja ystävällisyyttä, jota hahmolta odottaisin, mutta hän oli todella vakuuttava Burn-kappaleessa loukattuna ja vihaisena vaimona.
Kaikkiaan Hamilton oli aivan upea kokemus, ja haluan ehdottomasti nähdä sen vielä toistekin. Oikeastaan ainoa ärsyttävä asia oli, että rivillämme oli henkilö, joka ei selvästikään ollut yhtään kiinnostunut esityksestä ja ensimmäisen puoliajan lopussa jopa lähti pois. Ei siinä muuten mitään, mutta se oli kirjaimellisesti näytöksen viimeisen kappaleen kohdalla. Väliaika olisi ollut ihan kohta, eikä tällä ihmisellä näyttänyt edes olevan kiire. Mieleni olisi tehnyt sanoa, että tajuatko miten onnekas olet tai että onko pakko keskeyttää meidän esitysnautintomme, kun kuljet edestämme... Mutta tietenkin tämä olisi herpaannuttanut keskittymistäni vielä enemmän, joten tyydyin hiljaiseen kulmien kurtisteluun. Muilta osin yleisö oli täysin mukana nauramassa, liikuttumassa ja hurraamassa (tai enhän minä nyt voi kaikkien puolesta puhua). Olin aika yllättynyt siitä, etten itkenyt esityksen aikana, koska cast recordingia kuunnellessa on tullut vuodatettua kyyneliä. Mutta ehkä asiaan vaikutti se, että olin kuullut kappaleet niin monta kertaa ja tiesin aina, mitä tuli tapahtumaan. Toiseksi olin aika väsynyt, niin kuin ulkomaan matkoilla usein tuppaa olemaan, ja välillä minusta tuntui hyvin epätodelliselta, kuin en olisi edes ollut paikalla. Mutta siellä minä olin, ja tulen vaalimaan tuota muistoa lopun ikääni.
Musiikkia, tositarinoita ja fiktiota - omistamani Hamilton-aiheiset tuotteet
 |
| Ylävasemmalta alas: musikaalin käsiohjelma, Hamilton: The Revolution -kirja, musikaalin brochure, Original Broadway Cast Recording. |
Vähän myöhemmin sain tietää kirjasta Hamilton: The Revolution, joka on itsensä Lin-Manuel Mirandan ja Jeremy McCarterin kirjoittama. Painava teos vie lukijan Hamiltonin kulissien taakse. Siinä kerrotaan, miten kaikki sai alkunsa, ihmisistä musikaalin takana ja laulujen kirjoittamisesta. Joka luku sisältää ainakin yhden laulun sanat ja Mirandan muistiinpanoja, joissa hän selittää sanoitusten taustoja. Tietenkin mukana on myös aivan upeita kuvia. Tämä kirja on Hamilton-fanin unelma, ja se piti hankkia jo ennen kuin minulla oli mitään tietoa siitä, että näkisinkin musikaalin joskus. Tosin se on ollut aika pitkään hyllyssä, kun minusta on aina tuntunut, ettei ole aikaa, eikä se nytkään ole heti saatavillani. Minun pitäisi tosiaan perehtyä siihen kunnolla.
Victoria Palace Theatresta ostin tosiaan käsiohjelman ja brochuren (brosyyrin?). Ensimmäiseksi mainittu on tekstipainotteinen ja sisältää muun muassa tietoa Alexander Hamiltonin elämästä, selostuksen teatterin uudelleenrakentamisesta ja tietenkin näyttelijän ja luovan tiimin esittelyt. Niiden käsiohjelmien perusteella, joita minulla Lontoosta on, niissä tunnutaan painottavan enemmän asiasisältöä kuin huumoria, kun tuntuu että Suomessa näyttelijöiden esittelyissä on usein jotain hauskoja kysymyksiä ja käsiohjelmat ovat muutenkin kevyempiä. Brochure on isompi vihkonen, joka puolestaan painottaa kuvamateriaalia, mutta on siinä myös muutama sananen Lin-Manuel Mirandalta. Suuret esityskuvat ovat upeita katsella, muutama kuva on myös alkuperäisistä Broadway-näyttelijöistä. Molemmat vihkoset kannatti ostaa, niistä saa sekä tietoa että esteettistä nautintoa.
Sitten on ne kirjat, jotka eivät ole musikaalituotteita, mutta joita minulla ei olisi ilman Hamiltonia. Ensinnäkin Ron Chernowin Alexander Hamilton (2004), massiivinen elämäkerta, josta musikaali on saanut inspiraationsa. Minun kappaleeni oli kirjakaupan hyllyssä viimeinen, joka kertoo jotakin musikaalin suosiosta täällä Suomessakin. Elämäkertaa luonnollisesti mainostetaan musikaalin avulla, kuten kannan tähtilogosta näkee. Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut kirjasta kuin kaksi kokonaista lukua. Se on mielenkiintoinen, mutta myös aika haastavalla englannilla kirjoitettu. Joten siihen pitäisi kunnolla keskittyä. Ja Miranda hankki tämän lomalukemiseksi... Mutta tavoitteena on tietenkin joskus lukea teos kokonaan ja tutkia, mitkä kohdat ovat herättäneet Mirandassa inspiraation. Olen jo lukemistani luvuista bongannut lainauksia Hamiltonin kirjeistä, joista jotkut ovat sellaisenaan mukana musikaalissa. Chernowia on ilmeisesti kritisoitu puolueellisuudesta Hamiltonia kohtaan, mikä kyllä selittäisi, miksi hänet musikaalissakin esitetään niin sympaattisessa valossa.
Oma suosikkini on Stephanie Drayn ja Laura Kamoien romaani My Dear Hamilton (2018), joka kertoo Eliza Hamiltonin tarinan. Teos on vetävästi kirjoitettu ja saa lukijan todella välittämään Elizasta - tietenkin meillä musikaalin faneilla on jo valmiiksi suhde tähän hahmoon. Tämä on kirjoistani ainoa, jonka ulkoasussa ei ole viitteitä musikaaliin - kannen Elizallakin on punainen puku musikaalin sinisävyisten asujen sijaan. Romaanista huomaa sen eteen tehdyn taustatyön ja se on historiallisesti paikkansapitävämpi kuin musikaali. Oikeastaan voisin tehdä siitä oman postauksensa, koska se on yksi lempikirjoistani ja ansaitsee laajemman arvostelun.
Viimeisimpänä on Joanne B. Freemanin toimittama The Essential Hamilton: Letters & Other Writings, jonka sain siskoltani joululahjaksi. Nimensä mukaisesti teos sisältää tärkeimpiä Hamiltonin kirjoittamia kirjeitä ja esseitä. Tai kopioita niistä, tietenkin. Kannessa käytetty kultainen väri on musikaalin tunnusväri, joka tekee selväksi, että tätäkin kirjaa markkinoidaan musikaalin siivellä. Kirjoitukset ovat aikajärjestyksessä taustoitusten kera. Minua kiinnostavat eniten kirjeet, joista osan olin lukenut jo ennen tätä kirjaa. Esseitä voi olla työlästä lukea, kun ne useimmiten käsittelevät sen aikaista politiikkaa ja tietenkin kirjoitettu erityylisellä englannilla kuin mitä nykyään käytetään. Mutta en ole tätäkään kirjaa kunnolla lukenut. Ehkä pitäisi ottaa Hamilton-teokset kesän lukuprojektiksi.
Siinä Hamilton-jutut tältä kertaa. Luultavasti tulen siitä vielä joskus puhumaan, ainakin kunhan Disney+ saadaan Suomeen (mutta pitäisikö siitä sitten kirjoittaa Disney-blogiin?). Ensi viikolla jatketaan, voisin seuraavaksi ottaa käsittelyyn elokuvamusikaalin. Ehkä taas jotakin historiaan pohjautuvaa? Mielessäni on laulavia nunnia...
Kommentit
Lähetä kommentti