Sundays of Song #1, osa 1: There's nothing like summer in the city...
Tänään on aika aloittaa musikaaleja käsittelevä postaussarjani Sundays of Song. Kunnian aloittaa saa lempimusikaalini Hamilton: An American Musical, josta varmasti moni sellainenkin, joka ei musikaaleista välitä, on kuullut, sillä sitä voi hyvällä syyllä kutsua ilmiöksi. Musikaalin takana on Lin-Manuel Miranda, joka paitsi sävelsi, sanoitti ja käsikirjoitti musikaalin, myös näytteli pääroolin musikaalin alkuperäiskokoonpanossa. Hamilton sai ensi-iltansa helmikuussa 2015 Public Theaterissa ja siirtyi Broadwaylle Richard Rodgers Theatreen saman vuoden elokuussa. Seuraavana vuonna Hamilton voitti 11 Tony-palkintoa, mukaan lukien parhaan musikaalin ja parhaan musiikin palkinnot.
Hamilton perustuu Ron Chernowin Alexander Hamilton-elämäkertaan. Hamilton oli yksi Yhdysvaltain perustajaisistä, josta tuli maan ensimmäinen valtiovarainministeri. Huomionarvoista Hamiltonista ei tehnyt niinkään se, mistä se kertoo - elämäkerrallisissa musikaaleissa ei ole mitään uutta, ja Yhdysvaltain itsenäistymisestäkin tehtiin jo vuonna 1969 musikaali 1776 - vaan se, miten tarina kerrotaan: modernien musiikkityylien, kuten hip-hopin, R&B:n ja soulin kautta, suureksi osaksi ei-valkoisten näyttelijöiden tulkitsemana. Ei kaikkein tyypillisin tapa tulkita historiaa, mutta selkeästi kannattava sellainen.
Ennen kuin alan käsitellä Hamiltonia syvemmin, minun täytyy tehdä tunnustus: olin aluksi hyvin ennakkoluuloinen musikaalia kohtaan. Siinä vuosina 2016 ja 2017 tuntui, että puhuivat siitä ja YouTube-sivuni oli täynnä Hamilton-aiheisia suosituksia. Oikeastaan ainoa asia, mitä tiesin siitä, oli että se oli "rap-musikaali" ja koska en pitänyt yleisesti ottaen rapista genrenä, ajattelin, ettei musikaalilla olisi minulle mitään annettavaa. Olin kuullut siitä ehkä kaksi laulua, joten en ollut juuri antanut sille mahdollisuutta. Mutta sitten laulaja Nick Pitera latasi One Man Hamilton Medley -videon ja päätin katsoa sen, ajattelen jotakin sellaista kuin "no, Nick on ihana, niin katson tämänkin videon vaikken ole kiinnostunut Hamiltonista". Yllättäen pidin kuulemistani laulupätkistä paljon, ja päätin antaa musikaalille mahdollisuuden. Sen jälkeen paluuta ei ollut. Kuuntelin aluksi kappaleita YouTubesta, mutta pian tilasin jo Original Broadway Cast Recordingin ja onnistuin koukuttamaan siskonikin. Musikaalin näkeminen tuntui kuitenkin mahdottomalta ajatukselta, kun se oli niin suosittu ja liput olivat kalliita, puhumattakaan siitä että olisi pitänyt mennä Amerikkaan asti sitä katsomaan. Unelma tuntui läheisemmältä, kun Hamiltonin Lontoon produktio sai vuoden 2017 lopussa ensi-iltansa, ja toteutui 2019, kun varasimme siskoni kanssa liput toukokuun West End -näytökseen. Reissusta tulikin melkoinen musikaalimatka, kun varasimme liput myös Les Misérablesiin ja ostimme paikan päällä viime hetken liput Wickediin, jonka olin nähnyt jo kerran. Mutta nyt puhutaan Hamiltonista.
Tarina ja hahmot
Hamiltonista ei varsinaisesti voi saada juonipaljastuksia, koska se perustuu historiaan, mutta jos et silti halua kuulla yksityiskohtia, kannattaa siirtyä suoraan Laulut-kohtaan.
Koska Hamilton on läpilaulettu musikaali, eli varsinaisia dialogikohtauksia laulujen välissä ei ole, pääsee tarinasta selville vain kuuntelemalla cast recordingin (seuraten samalla sitä, kuka milloinkin laulaa), sillä sen kahdelta levyltä löytyvät kaikki musikaalin kappaleet lukuun ottamatta lyhyttä Tomorrow There'll Be More of Us -laulua. Silti esityksessä oli paljon sellaista, mitä en olisi osannut odottaa, sillä lavastusratkaisuja ja näyttelijöiden eleitä ei tietenkään voi ennalta tietää. Mutta varsinaisessa tarinassa ei yllätyksiä ollut, sen verran monta kertaa olin kuunnellut sen läpi.
Musikaali käsittää koko Alexander Hamiltonin melko lyhyeksi jääneen elämän. Karibialla Nevisin saarella aviottomana lapsena syntynyt Hamilton nousi köyhistä oloista sotilaaksi, uuden valtion perustajaksi ja poliitikoksi. Sanojaan säästelemätön Hamilton sai elämänsä aikana vihollisia, joihin lukeutui lopulta myös vanha ystävä Aaron Burr, joka ampui Hamiltonin kaksintaistelussa tämän ollessa alle 50-vuotias.
Yksi musikaalin keskeistä konflikteista on luonnollisesti Hamiltonin ja Burrin suhde, joka alkaa ystävyydestä, mutta kehittyy nopeasti molemminpuoliseksi ymmärtämättömyydeksi, ärsyyntymiseksi ja (erityisesti Burrin puolelta) vihamielisyydeksi. Miehillä on paljon yhtäläisyyksiä - he ovat orpoja, älykkäitä ja kunnianhimoisia, mutta siinä missä Hamiltonilla on periaatteita ja tavoite jäädä historiaan ("I wanna build something that's gonna outlive me"), Burr on opportunisti, joka haluaa valtaa sen itsensä vuoksi, ja tarttuu mihin mahdollisuuteen tahansa saavuttaakseen sen ("I wanna be in the room where it happens"). Miesten ajatusmaailmat eivät yksinkertaisesti kohtaa, ja kummankin peräänantamattomuus koituu molempien kohtaloksi - Hamilton kuolee Burrin kädestä, ja Burrin kohtalo on jäädä historiaan miehenä, joka murhasi Alexander Hamiltonin ("Now I'm the villain in your history").
Sekä Hamilton että Burr ovat kiintoisia ja kompleksisia henkilöitä, ja itse ainakin tunnen molempia kohtaan sekä sympatiaa että halveksuntaa. Hamiltonin äkkipikaisuus ja ylimielisyys ovat toisinaan ärsyttäviä piirteitä, mutta on hänellä toki myös syytä olla ylpeä älykkyydestään. Hamiltonin pahin teko on vaimonsa Elizan pettäminen ja suhteen julkistaminen nimensä puhdistamiseksi, mutta kuten Eliza, minäkin pystyn lopulta antamaan sen anteeksi. Burria pystyn aluksi ymmärtämään paremmin siltä kannalta, että hän on varovainen toimija, joka tarkkailee tilannetta ennen kuin ryhtyy itse toimimaan. Mutta opportunismia en ymmärrä. En asettuisi sille puolelle, jolla kannattaa olla, vaan haluan puolustaa sitä, mihin uskon. Toisella puoliajalla, kun Burr alkaa tavoitella valtaa, hänen sympatiapisteensä laskevat vauhdilla, kulminoituen siihen, että hän on vain surkea varjo, joka on tappanut miehen ja tuntee katumusta, muttei voi enää perua tekemäänsä.
Naispääosassa musikaalissa on Hamiltonin vaimo Eliza Schuyler Hamilton, joka joutuu kestämään niin miehensä poissaolon, pettämisen ja kuoleman, mutta taistelee oman pitkän elämänsä loppuun saakka Hamiltonin muiston ja parille tärkeiden asioiden puolesta. Eliza on lempihahmoni musikaalissa, sillä hän on romanttinen, ystävällinen, päämäärätietoinen ja omaa sydäntään seuraava nainen. Lisäksi hän pukeutuu siniseen ja vihreään, lempiväreihini. Hänen laulunsa ovat myös aivan ihania. Vaikka Elizan ja Hamiltonin suhde alkaa musikaaleille tyypillisenä pikaromanssina ja ainakin Eliza rakastuu mieheensä ensisilmäyksellä ("Then you walked in and my heart went "Boom!"), saadaan suhteen kehittymistä seurata koko musikaalin ajan, ja Elizan kaipaus Hamiltonia kohtaan miehen kuoleman jälkeen tuntuu hyvin aidolta, kuin todella olisi seurannut avioparia yli kahdenkymmenen vuoden aikajaksolla. Hamilton ja Eliza ovatkin yksi lempipareistani musikaaleissa.
Elizan jälkeen tärkein naishahmo on tämän älykäs ja sanavalmis sisar Angelica, joka tapaa Hamiltonin ennen siskoaan ja rakastuu mieheen myös kertarysäyksellä. Angelican ja Hamiltonin suhde on historiallisesti epävarma, sillä vaikka he kirjoittivat toisilleen flirttailevasti, todisteita fyysisestä "insestisestä" (jollaiseksi suhde aviopuolison sukulaiseen 1700-luvulla miellettiin) suhteesta ei ole. Lin-Manuel Miranda teki mielestäni hyvän ratkaisun siinä, että suhde on musikaalissa vain henkinen. Ilmassa on molemminpuolista kaipausta, mutta Angelica rakastaa sisartaan niin paljon, ettei voisi "varastaa" Hamiltonia häneltä ("I will choose her happiness over mine every time"). Minusta kuitenkin jo pelkkä vihjaileva kirjoittelu Hamiltonille Elizan tietämättä on aika ikävää käytöstä Angelicalta, varsinkin kun ottaa huomioon, että Elizalle on hyvin tärkeää, että Hamilton on "hänen", kuten hän sanoo Angelicallekin ("Grab my sister, and whisper, "Yo, this one's mine""). Suurimmaksi osaksi Angelica on kuitenkin hurmaava hahmo, joka uskoo naisten oikeuksiin, mutta ei kuitenkaan voi itse päättää elämänsä suuntaa (ainakaan musikaalissa: oikea Angelica karkasi naimisiin saamatta lupaa vanhemmiltaan ja tapasi monia aikansa merkkihenkilöitä).
Muita tärkeitä henkilöitä ovat ensimmäisellä puoliajalla esiintyvät Hamiltonin ystävät John Laurens, markiisi de Lafayette ja Hercules Mulligan, joiden näyttelijät toisella puoliajalla esittävät Hamiltonin poikaa Philip Hamiltonia ja poliittisia vastustajia Thomas Jeffersonia ja James Madisonia. Kaksoisrooli on myös Peggy Schuyler/Maria Reynolds, joiden näyttelijä muuttuu Angelican ja Elizan kiltistä siskosta Hamiltonin vietteleväksi rakastajattareksi. Eikä tietenkään pidä unohtaa ensimmäistä presidenttiä George Washingtonia, joka vapaussodan aikaan valitsee Hamiltonin oikeaksi kädekseen ja toimii loppuun asti miehen oppi-isänä, saati Ison-Britannian kuningas George III:tta (suomennetaan yleensä Yrjö III, mutta en vain voi kutsua Hamiltonin hahmoa niin), jolla on melko pieni ja koominen, mutta hyvin mieleenpainuva rooli.
Monet ovat oppineet Yhdysvaltojen historiaa Hamiltonin kautta, mutta kuten kaikki historiallinen fiktio, myös Hamilton muuttaa faktoja sen mukaan, mikä toimii parhaiten dramaturgisesti. Suurimmaksi osaksi musikaali pitäytyy historiassa, varsinkin mitä tulee Alexander Hamiltoniin itseensä. Mutta myös selkeitä poikkeamia historiasta on, kuten Angelican naimattomuus hänen tavatessaan Hamiltonin (Angelica meni naimisiin kolme vuotta ennen Elizaa eikä hänellä näin ollen olisi ollut mahdollisuutta naida Hamiltonia), Philipin kuolema ennen vuoden 1800 vaaleja, eikä vuotta niiden jälkeen, kuten oikeassa elämässä, Hamiltonin ja Burrin tapaaminen... Esimerkkejä riittää. Musikaalia on myös kritisoitu Hamiltonin turhankin positiivisesta kuvauksesta, mitä tulee esimerkiksi tämän suhtautumiseen orjuuteen (Hamilton vastusti orjuutta, mutta oli silti mukana orjakaupassa). Musikaalissa ei myöskään kuulla vähemmistöjen ääniä, sillä vaikka näyttelijät ovatkin vähemmistötaustaisia, heidän esittämänsä henkilöt ovat kaikki olleet historiallisesti valkoisia. En ole perehtynyt näihin kritiikkeihin kovin paljon, joten en voi sanoa niihin kauheasti mitään, mutta on ymmärrettävää, ettei kaikkea voida käsitellä kahdessa ja puolessa tunnissa. Tietenkin orjuutta olisi voitu käsitellä enemmän, se jää musikaalissa melko pintapuoliseksi aiheeksi. Alkuperäiskansoista ei myöskään mainita mitään. Hamilton ei ole täydellinen, mutta sitä ei myöskään pidä ottaa minään totuutena. Se on alaotsikkonsa mukaisesti An American Musical, yksi monien tarinoiden joukossa. Toivon, että se on myös saanut monet perehtymään tarkemmin kuvaamaansa aikakauteen ja ymmärtämään historiallisten henkilöiden kompleksisuuden.
Laulut
Siirrytään nyt pääasiaan, eli musiikkiin. Hamiltonissa on 47 laulua, eikä yksikään niistä sellainen, josta en pitäisi. Tietenkin toiset kappaleet ovat mieluisampia kuin toiset. Lempikappaleiden valitseminen on kuitenkin huomattavan vaikeaa, mutta jos koettaisin nimetä viisi parasta kappaletta... Non-Stop, Take a Break, The Room Where It Happens, Burn, Who Lives, Who Dies, Who Tells Your Story. En osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Pidän laulullisesti enemmän toisesta kuin ensimmäisestä puoliajasta.
Pidän siitä, että vaikka laulut edustavat monenlaisia musiikkigenrejä rapista perinteisempään Broadway-tyyliin, muodostavat ne kuitenkin selkeän kokonaisuuden, eikä yksikään laulu tunnu joukkoon sopimattomalta. Hahmoilla on toistuvia teemoja eli motiiveja, joten samoja sävelmiä kuullaan monta kertaa. Lisäksi laulut vaihtuvat soljuvasti, seuraava kappale on aina luonnollinen jatkumo edelliselle.
Sanoitukset ovat musikaaleissa tärkeitä, ja siinäkin suhteessa Miranda on mestarillinen. Mahtavia riimejä, monimerkityksisiä ilmaisuja ja niin paljon sanoja, yhteensä 20 520! Sanoituksellisesti parhaita lauluja ovat ainakin My Shot, Cabinet Battle #1, The Room Where It Happens, Washington on Your Side ja The World Was Wide Enough.
Laulut eivät tietenkään ole hyviä vain sävelen ja sanojen takia, vaan laulajilla on myös suuri vaikutus. Kaikki cast recordingin alkuperäisnäyttelijät ovat mahtavia, paitsi ääneltään myös tunnelataukseltaan. He ovat ne keiden äänet kuulen, kun ajattelen musikaalin lauluja. Suosikkejani ovat Leslie Odom Jr. (Aaron Burr), Phillipa Soo (Eliza Hamilton), Daveed Diggs (Jefferson/Lafayette) ja Christopher Jackson (George Washington).
Mitä tulee ennakkoluuloihini rapin suhteen, se ei edelleenkään kuulu suosikkigenreihini, vaikka Hamiltonissa siitä pidänkin. Mutta luulen, että ero on siinä, kerrotaanko tarina: musikaalien ulkopuolellakin pidän eniten lauluista, jotka sisältävät tarinan. Olenpahan kuitenkin oppinut, että kannattaa aina antaa mahdollisuus sellaisillekin teoksille, jotka eivät ensivaikutelmaltaan tunnu itseä kiinnostavilta.
Koska innostuin kirjoittamaan yllättävän pitkää tekstiä ja alkaa olla jo myöhä, päätin jakaa tämän tekstin kahteen osaan. Ensi viikolla käsittelen Lontoon Hamiltonia ja esittelen omistamani Hamilton-oheistuotteet ja musikaalin innoittamana hankitut kirjat.
Hamilton perustuu Ron Chernowin Alexander Hamilton-elämäkertaan. Hamilton oli yksi Yhdysvaltain perustajaisistä, josta tuli maan ensimmäinen valtiovarainministeri. Huomionarvoista Hamiltonista ei tehnyt niinkään se, mistä se kertoo - elämäkerrallisissa musikaaleissa ei ole mitään uutta, ja Yhdysvaltain itsenäistymisestäkin tehtiin jo vuonna 1969 musikaali 1776 - vaan se, miten tarina kerrotaan: modernien musiikkityylien, kuten hip-hopin, R&B:n ja soulin kautta, suureksi osaksi ei-valkoisten näyttelijöiden tulkitsemana. Ei kaikkein tyypillisin tapa tulkita historiaa, mutta selkeästi kannattava sellainen.
Ennen kuin alan käsitellä Hamiltonia syvemmin, minun täytyy tehdä tunnustus: olin aluksi hyvin ennakkoluuloinen musikaalia kohtaan. Siinä vuosina 2016 ja 2017 tuntui, että puhuivat siitä ja YouTube-sivuni oli täynnä Hamilton-aiheisia suosituksia. Oikeastaan ainoa asia, mitä tiesin siitä, oli että se oli "rap-musikaali" ja koska en pitänyt yleisesti ottaen rapista genrenä, ajattelin, ettei musikaalilla olisi minulle mitään annettavaa. Olin kuullut siitä ehkä kaksi laulua, joten en ollut juuri antanut sille mahdollisuutta. Mutta sitten laulaja Nick Pitera latasi One Man Hamilton Medley -videon ja päätin katsoa sen, ajattelen jotakin sellaista kuin "no, Nick on ihana, niin katson tämänkin videon vaikken ole kiinnostunut Hamiltonista". Yllättäen pidin kuulemistani laulupätkistä paljon, ja päätin antaa musikaalille mahdollisuuden. Sen jälkeen paluuta ei ollut. Kuuntelin aluksi kappaleita YouTubesta, mutta pian tilasin jo Original Broadway Cast Recordingin ja onnistuin koukuttamaan siskonikin. Musikaalin näkeminen tuntui kuitenkin mahdottomalta ajatukselta, kun se oli niin suosittu ja liput olivat kalliita, puhumattakaan siitä että olisi pitänyt mennä Amerikkaan asti sitä katsomaan. Unelma tuntui läheisemmältä, kun Hamiltonin Lontoon produktio sai vuoden 2017 lopussa ensi-iltansa, ja toteutui 2019, kun varasimme siskoni kanssa liput toukokuun West End -näytökseen. Reissusta tulikin melkoinen musikaalimatka, kun varasimme liput myös Les Misérablesiin ja ostimme paikan päällä viime hetken liput Wickediin, jonka olin nähnyt jo kerran. Mutta nyt puhutaan Hamiltonista.
Tarina ja hahmot
Hamiltonista ei varsinaisesti voi saada juonipaljastuksia, koska se perustuu historiaan, mutta jos et silti halua kuulla yksityiskohtia, kannattaa siirtyä suoraan Laulut-kohtaan.
Koska Hamilton on läpilaulettu musikaali, eli varsinaisia dialogikohtauksia laulujen välissä ei ole, pääsee tarinasta selville vain kuuntelemalla cast recordingin (seuraten samalla sitä, kuka milloinkin laulaa), sillä sen kahdelta levyltä löytyvät kaikki musikaalin kappaleet lukuun ottamatta lyhyttä Tomorrow There'll Be More of Us -laulua. Silti esityksessä oli paljon sellaista, mitä en olisi osannut odottaa, sillä lavastusratkaisuja ja näyttelijöiden eleitä ei tietenkään voi ennalta tietää. Mutta varsinaisessa tarinassa ei yllätyksiä ollut, sen verran monta kertaa olin kuunnellut sen läpi.
Musikaali käsittää koko Alexander Hamiltonin melko lyhyeksi jääneen elämän. Karibialla Nevisin saarella aviottomana lapsena syntynyt Hamilton nousi köyhistä oloista sotilaaksi, uuden valtion perustajaksi ja poliitikoksi. Sanojaan säästelemätön Hamilton sai elämänsä aikana vihollisia, joihin lukeutui lopulta myös vanha ystävä Aaron Burr, joka ampui Hamiltonin kaksintaistelussa tämän ollessa alle 50-vuotias.
Yksi musikaalin keskeistä konflikteista on luonnollisesti Hamiltonin ja Burrin suhde, joka alkaa ystävyydestä, mutta kehittyy nopeasti molemminpuoliseksi ymmärtämättömyydeksi, ärsyyntymiseksi ja (erityisesti Burrin puolelta) vihamielisyydeksi. Miehillä on paljon yhtäläisyyksiä - he ovat orpoja, älykkäitä ja kunnianhimoisia, mutta siinä missä Hamiltonilla on periaatteita ja tavoite jäädä historiaan ("I wanna build something that's gonna outlive me"), Burr on opportunisti, joka haluaa valtaa sen itsensä vuoksi, ja tarttuu mihin mahdollisuuteen tahansa saavuttaakseen sen ("I wanna be in the room where it happens"). Miesten ajatusmaailmat eivät yksinkertaisesti kohtaa, ja kummankin peräänantamattomuus koituu molempien kohtaloksi - Hamilton kuolee Burrin kädestä, ja Burrin kohtalo on jäädä historiaan miehenä, joka murhasi Alexander Hamiltonin ("Now I'm the villain in your history").
Sekä Hamilton että Burr ovat kiintoisia ja kompleksisia henkilöitä, ja itse ainakin tunnen molempia kohtaan sekä sympatiaa että halveksuntaa. Hamiltonin äkkipikaisuus ja ylimielisyys ovat toisinaan ärsyttäviä piirteitä, mutta on hänellä toki myös syytä olla ylpeä älykkyydestään. Hamiltonin pahin teko on vaimonsa Elizan pettäminen ja suhteen julkistaminen nimensä puhdistamiseksi, mutta kuten Eliza, minäkin pystyn lopulta antamaan sen anteeksi. Burria pystyn aluksi ymmärtämään paremmin siltä kannalta, että hän on varovainen toimija, joka tarkkailee tilannetta ennen kuin ryhtyy itse toimimaan. Mutta opportunismia en ymmärrä. En asettuisi sille puolelle, jolla kannattaa olla, vaan haluan puolustaa sitä, mihin uskon. Toisella puoliajalla, kun Burr alkaa tavoitella valtaa, hänen sympatiapisteensä laskevat vauhdilla, kulminoituen siihen, että hän on vain surkea varjo, joka on tappanut miehen ja tuntee katumusta, muttei voi enää perua tekemäänsä.
Naispääosassa musikaalissa on Hamiltonin vaimo Eliza Schuyler Hamilton, joka joutuu kestämään niin miehensä poissaolon, pettämisen ja kuoleman, mutta taistelee oman pitkän elämänsä loppuun saakka Hamiltonin muiston ja parille tärkeiden asioiden puolesta. Eliza on lempihahmoni musikaalissa, sillä hän on romanttinen, ystävällinen, päämäärätietoinen ja omaa sydäntään seuraava nainen. Lisäksi hän pukeutuu siniseen ja vihreään, lempiväreihini. Hänen laulunsa ovat myös aivan ihania. Vaikka Elizan ja Hamiltonin suhde alkaa musikaaleille tyypillisenä pikaromanssina ja ainakin Eliza rakastuu mieheensä ensisilmäyksellä ("Then you walked in and my heart went "Boom!"), saadaan suhteen kehittymistä seurata koko musikaalin ajan, ja Elizan kaipaus Hamiltonia kohtaan miehen kuoleman jälkeen tuntuu hyvin aidolta, kuin todella olisi seurannut avioparia yli kahdenkymmenen vuoden aikajaksolla. Hamilton ja Eliza ovatkin yksi lempipareistani musikaaleissa.
 |
| Eliza (Phillipa Soo) ja Hamilton (Lin-Manuel Miranda). Kuvan lähde: https://dujour.com/culture/phillipa-soo-hamilton-interview/. |
Elizan jälkeen tärkein naishahmo on tämän älykäs ja sanavalmis sisar Angelica, joka tapaa Hamiltonin ennen siskoaan ja rakastuu mieheen myös kertarysäyksellä. Angelican ja Hamiltonin suhde on historiallisesti epävarma, sillä vaikka he kirjoittivat toisilleen flirttailevasti, todisteita fyysisestä "insestisestä" (jollaiseksi suhde aviopuolison sukulaiseen 1700-luvulla miellettiin) suhteesta ei ole. Lin-Manuel Miranda teki mielestäni hyvän ratkaisun siinä, että suhde on musikaalissa vain henkinen. Ilmassa on molemminpuolista kaipausta, mutta Angelica rakastaa sisartaan niin paljon, ettei voisi "varastaa" Hamiltonia häneltä ("I will choose her happiness over mine every time"). Minusta kuitenkin jo pelkkä vihjaileva kirjoittelu Hamiltonille Elizan tietämättä on aika ikävää käytöstä Angelicalta, varsinkin kun ottaa huomioon, että Elizalle on hyvin tärkeää, että Hamilton on "hänen", kuten hän sanoo Angelicallekin ("Grab my sister, and whisper, "Yo, this one's mine""). Suurimmaksi osaksi Angelica on kuitenkin hurmaava hahmo, joka uskoo naisten oikeuksiin, mutta ei kuitenkaan voi itse päättää elämänsä suuntaa (ainakaan musikaalissa: oikea Angelica karkasi naimisiin saamatta lupaa vanhemmiltaan ja tapasi monia aikansa merkkihenkilöitä).
Muita tärkeitä henkilöitä ovat ensimmäisellä puoliajalla esiintyvät Hamiltonin ystävät John Laurens, markiisi de Lafayette ja Hercules Mulligan, joiden näyttelijät toisella puoliajalla esittävät Hamiltonin poikaa Philip Hamiltonia ja poliittisia vastustajia Thomas Jeffersonia ja James Madisonia. Kaksoisrooli on myös Peggy Schuyler/Maria Reynolds, joiden näyttelijä muuttuu Angelican ja Elizan kiltistä siskosta Hamiltonin vietteleväksi rakastajattareksi. Eikä tietenkään pidä unohtaa ensimmäistä presidenttiä George Washingtonia, joka vapaussodan aikaan valitsee Hamiltonin oikeaksi kädekseen ja toimii loppuun asti miehen oppi-isänä, saati Ison-Britannian kuningas George III:tta (suomennetaan yleensä Yrjö III, mutta en vain voi kutsua Hamiltonin hahmoa niin), jolla on melko pieni ja koominen, mutta hyvin mieleenpainuva rooli.
Monet ovat oppineet Yhdysvaltojen historiaa Hamiltonin kautta, mutta kuten kaikki historiallinen fiktio, myös Hamilton muuttaa faktoja sen mukaan, mikä toimii parhaiten dramaturgisesti. Suurimmaksi osaksi musikaali pitäytyy historiassa, varsinkin mitä tulee Alexander Hamiltoniin itseensä. Mutta myös selkeitä poikkeamia historiasta on, kuten Angelican naimattomuus hänen tavatessaan Hamiltonin (Angelica meni naimisiin kolme vuotta ennen Elizaa eikä hänellä näin ollen olisi ollut mahdollisuutta naida Hamiltonia), Philipin kuolema ennen vuoden 1800 vaaleja, eikä vuotta niiden jälkeen, kuten oikeassa elämässä, Hamiltonin ja Burrin tapaaminen... Esimerkkejä riittää. Musikaalia on myös kritisoitu Hamiltonin turhankin positiivisesta kuvauksesta, mitä tulee esimerkiksi tämän suhtautumiseen orjuuteen (Hamilton vastusti orjuutta, mutta oli silti mukana orjakaupassa). Musikaalissa ei myöskään kuulla vähemmistöjen ääniä, sillä vaikka näyttelijät ovatkin vähemmistötaustaisia, heidän esittämänsä henkilöt ovat kaikki olleet historiallisesti valkoisia. En ole perehtynyt näihin kritiikkeihin kovin paljon, joten en voi sanoa niihin kauheasti mitään, mutta on ymmärrettävää, ettei kaikkea voida käsitellä kahdessa ja puolessa tunnissa. Tietenkin orjuutta olisi voitu käsitellä enemmän, se jää musikaalissa melko pintapuoliseksi aiheeksi. Alkuperäiskansoista ei myöskään mainita mitään. Hamilton ei ole täydellinen, mutta sitä ei myöskään pidä ottaa minään totuutena. Se on alaotsikkonsa mukaisesti An American Musical, yksi monien tarinoiden joukossa. Toivon, että se on myös saanut monet perehtymään tarkemmin kuvaamaansa aikakauteen ja ymmärtämään historiallisten henkilöiden kompleksisuuden.
Laulut
Siirrytään nyt pääasiaan, eli musiikkiin. Hamiltonissa on 47 laulua, eikä yksikään niistä sellainen, josta en pitäisi. Tietenkin toiset kappaleet ovat mieluisampia kuin toiset. Lempikappaleiden valitseminen on kuitenkin huomattavan vaikeaa, mutta jos koettaisin nimetä viisi parasta kappaletta... Non-Stop, Take a Break, The Room Where It Happens, Burn, Who Lives, Who Dies, Who Tells Your Story. En osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Pidän laulullisesti enemmän toisesta kuin ensimmäisestä puoliajasta.
Pidän siitä, että vaikka laulut edustavat monenlaisia musiikkigenrejä rapista perinteisempään Broadway-tyyliin, muodostavat ne kuitenkin selkeän kokonaisuuden, eikä yksikään laulu tunnu joukkoon sopimattomalta. Hahmoilla on toistuvia teemoja eli motiiveja, joten samoja sävelmiä kuullaan monta kertaa. Lisäksi laulut vaihtuvat soljuvasti, seuraava kappale on aina luonnollinen jatkumo edelliselle.
Sanoitukset ovat musikaaleissa tärkeitä, ja siinäkin suhteessa Miranda on mestarillinen. Mahtavia riimejä, monimerkityksisiä ilmaisuja ja niin paljon sanoja, yhteensä 20 520! Sanoituksellisesti parhaita lauluja ovat ainakin My Shot, Cabinet Battle #1, The Room Where It Happens, Washington on Your Side ja The World Was Wide Enough.
Laulut eivät tietenkään ole hyviä vain sävelen ja sanojen takia, vaan laulajilla on myös suuri vaikutus. Kaikki cast recordingin alkuperäisnäyttelijät ovat mahtavia, paitsi ääneltään myös tunnelataukseltaan. He ovat ne keiden äänet kuulen, kun ajattelen musikaalin lauluja. Suosikkejani ovat Leslie Odom Jr. (Aaron Burr), Phillipa Soo (Eliza Hamilton), Daveed Diggs (Jefferson/Lafayette) ja Christopher Jackson (George Washington).
Mitä tulee ennakkoluuloihini rapin suhteen, se ei edelleenkään kuulu suosikkigenreihini, vaikka Hamiltonissa siitä pidänkin. Mutta luulen, että ero on siinä, kerrotaanko tarina: musikaalien ulkopuolellakin pidän eniten lauluista, jotka sisältävät tarinan. Olenpahan kuitenkin oppinut, että kannattaa aina antaa mahdollisuus sellaisillekin teoksille, jotka eivät ensivaikutelmaltaan tunnu itseä kiinnostavilta.
Koska innostuin kirjoittamaan yllättävän pitkää tekstiä ja alkaa olla jo myöhä, päätin jakaa tämän tekstin kahteen osaan. Ensi viikolla käsittelen Lontoon Hamiltonia ja esittelen omistamani Hamilton-oheistuotteet ja musikaalin innoittamana hankitut kirjat.
Kommentit
Lähetä kommentti