Arvostelussa: Uusi Sherlock: The Abominable Bride (2016)
Kuukausien odotuksen jälkeen minä ja siskoni pääsimme viimein maanantaina katsomaan Uuden Sherlockin erikoisjakson The Abominable Bride. Elokuvalippuihin meni yhteensä neljäkymppiä eli noin tuplasti enemmän kuin tavallisesti, mutta olihan kyseessä ainutkertainen tilaisuus nähdä Benedict Cumberbatch ja kaikki muut suosikkinäyttelijämme valkokankaalla Sherlockina ja kumppaneina. 90 minuutin erikoisjakson lisäksi mukana oli 20 minuutin verran lisämateriaalia, jossa päästiin kurkistamaan kulissien taakse. Kaikki tämä kuulosti täydelliseltä paketilta sarjan fanille. Täyttikö jakso hartaat odotukset? Blogini ensimmäisessä arvostelussa perehdyn tähän neljättä kautta edeltävään spesiaaliin ja kerron siitä niin mielipiteeni kuin tulkintanikin.
Arvostelu sisältää juonipaljastuksia! (Sekä loputtomasti paatosta, toivottavasti edes joku jaksaa lukea...)
Näytöksen alkaessa olin luonnollisesti jännittynyt. Tässä sitä nyt oltiin, loputtomalta tuntuvan odotuksen jälkeen. Olin vältellyt juonipaljastuksia kuin ruttoa, ja tiesin oikeastaan vain sen, että jakso sijoittuisi 1800-luvulle, alkuperäisten Sherlock Holmes- tarinoiden aikaan ja Holmes selvittäisi haamulta vaikuttavan "kauhistuttavan morsiamen" tapausta. Lisäksi olin kuullut, että jakso "leikkisi ajalla". Mitä sekin tarkoittaisi, mietin. Olisiko koko viktoriaaninen aika jonkun nykyajassa elävän hahmon unta? Kuulosti liian ilmeiseltä ratkaisulta Sherlockin tekijöille.
Ja niinhän se olisi ollutkin, vaikkei arvaukseni täysin väärin ollut. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Sali oli luullakseni elokuvateatterin suurin, ja se oli kyllä tarpeenkin, sillä väkeä oli paljon. Itse olin jotenkin yllättynyt siitä, miten moni katsojista oli miespuolisia. Ei sillä että sarja olisi suunnattu varsinaisesti tietylle sukupuolelle, olin vain saanut sen käsityksen, että sarjalla oli enemmän naispuolisia faneja. Benedict-fanityttöjä ja niin edelleen. Siskoni taas ihmetteli sitä, miten paikalla oli muitakin kuin nuorisoa. Tietenkin tämä kaikki oli vain posiitivista. Sherlock-fanius ei katso sukupuolta tai ikää!
Näytöksen alkaessa pääsimme kurkistamaan toisen sarjan luojan, Steven Moffatin kanssa Baker Street 221B:n kulissien taakse. Moffat esitteli lyhyesti sarjasta tutun asunnon muokattuna 1800-luvulle sopivaksi. Tämä oli kyllä kiehtovaa, mutta odotin jo varsinaista jaksoa, joka onneksi alkoikin pian.
Ensin näimme otoksia Uuden Sherlockin tähänastisilta kausilta ja siirryimme sitten ajassa taaksepäin 1800-luvun loppuun. Alkuun näytettiin Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin (parasta mainita jo nyt, että tekstissä viittaan nykyajassa Sherlockiin ja Johniin etunimillä ja viktoriaanisiin vastineisiin sukunimillä) ensitapaaminen melko lailla samaan tyyliin kuin sarjassakin. Olen juuri alkanut lukea ensimmäistä Sherlock Holmes- tarinaa, A Study in Scarlet:ia (nimenomaan englanniksi), ja oli mukavaa huomata lainauksia sieltä. Muutenkin 90 minuuttiin oltiin saatu aika lailla lainauksia ja mukaelmia niin alkuperäisistä Sir Arthur Conan Doylen tarinoista kuin Uudesta Sherlockistakin, ja niitä oli hauska bongailla. Itse tarinahan ei perustu mihinkään Doylen kirjoittamaan, mutta jakson nimi on kyllä niistä peräisin - tarinassa The Adventure of the Musgrave Ritual, suomennettuna Vanha sukusalaisuus, Holmes kertoo Watsonille tapausarkistostaan: "--ynnä täydellinen selonteko kampurajalkaisesta Ricolettista ja hänen kaameasta vaimostaan." (Lainaus Arthur Conan Doylen tarinasta Vanha sukusalaisuus, sivulta 375 kirjasta Sherlock Holmes - Kootut kertomukset, suomennos Jaakko Anhava, Teos 2010). Kyseinen tapaus ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa novellina, joten sarjan luojat ja jakson käsikirjoittajat Steven Moffat ja Mark Gatiss saivat vapaat kädet juonen suhteen. Ja miten he tuon mahdollisuuden käyttivätkään.
Ensitapaamiseen ei kuluteta paljon aikaa, vaan siirrytään vuosia eteenpäin, Holmesin kuuluisuuden päiviin. Watsonin tarinat Holmesin tapauksista myyvät hyvin, mutta avioelämä ei ole aivan yhtä auvoisaa - Mary Watson on saapunut Baker Streetille omin päin, koska näkee tuskin muuten miestään. 1800-luvun Watsonin käsitys naisista ei ole kovin imarteleva, minkä vuokraemäntä rouva Hudsonkin on huomannut: hän ei saa koskaan vuorosanoja Watsonin julkaisemissa tarinoissa. Näiden kahden naisen kautta annetaan heti jakson alussa vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää.
Pian komisario Lestrade saapuu Baker Streetille ja kertoo erikoisesta tapauksesta - morsiuspukuun pukeutunut nainen nimeltä Emelia Ricoletti on ampunut itsensä silminnäkijöiden edessä, mutta ilmestynyt muutama tunti myöhemmin ampumaan aviomiehensä. Holmes kiinnostuu, mutta ei usko hetkeäkään, että kyseessä olisi haamu - eikä kaksonen, kuten Watson ehdottaa heidän nähtyään kuolleen Emelian ruumishuoneella.
Kuluu kuukausia, ennen kuin Holmes palaa tapauksen ääreen Lady Carmichael -nimisen naisen kautta. Lady Carmichaelin mies on kuolemanvaarassa - ja puutarhassa on kuljeksinut kauhistuttava morsian. Holmes ja Watson menevät vartioimaan taloa yöksi morsiamen varalta, joka myös ilmestyy paikalle Watsonin kauhuksi. Kaksikko ei kykene pelastamaan Eustace Carmichaelia, mutta hänen kuolemaansa enemmän Holmesia huolestuttaa miehen tappaneeseen tikariin kiinnitetty "Miss me?" -lappu - onko Moriarty palannut kuolleista?
Tähän asti jakso oli vaikuttanut erittäin lupaavalta - tuttu huumori kukki, hahmot olivat hieman muokattuja, mutta silti tuttuja, ja juoni toimi hyvin, kaiken lisäksi selkeämmin kuin joissakin sarjan edellisistä jaksoista. Erityisen jännittäväksi meno kävi, kun Moriarty vaikutti palanneen. Tämä hullu, mutta samalla hauska mestaririkollinen on ollut alusta saakka yksi suosikkihahmoistani, mutta en ollut kuullut Andrew Scottin esiintyvän erikoisjaksossa ja olinkin jo lähestulkoon luopunut toivosta. Siksi olin riemuissani, kun kuulin tutun irlantilaisaksentin. Aloin Moriartyn ja Holmesin keskustelun aikana epäillä, että Holmes kuvittelee vihollisensa, mutta sitä en ollut kyllä arvannut, että seuraavaksi siirryttäisiin nykyaikaan ja samaan lentokoneeseen, missä Sherlockia oltiin lähettämässä karkotettavaksi kolmannen kauden päätösjaksossa.
John, Mary ja Mycroft ovat Sherlockin seurassa lentokoneessa, missä selviää, että Sherlock on ottanut huumeita ja siirtynyt mielen palatsinsa kautta ratkaisemaan 120 vuotta vanhaa tapausta. Koska Emelia Ricoletti ampui itseään päähän aivan kuten Moriarty, Sherlock uskoo tapauksen ratkaisemisen myötä selvittävänsä myös, miten Moriarty on voinut palata nykyajassa.
Siispä palataan takaisin menneisyyteen. Holmesille selviää, että Thomas Ricolettin murhan takana on ollut salainen naisjärjestö - johon kuuluu useita hänen tuntemiaan ihmisiä. Tuntuu aika radikaalilta ratkaisulta murhata feminismiaatteen vuoksi, ja valituksiakin on tästä käsikirjoituksen kohdasta ilmennyt. En kyllä ihmettele. Jaksossa oli jo valmiiksi hyvin istutettua feminismiä (Mary ei tyydy olemaan kiltti vaimo, Molly Hooper on mieheksi pukeutunut patologi), eikä ajatus "murhataan miehet jotka kohtelevat meitä väärin" kuulosta kovin tasa-arvoa edistävältä ratkaisulta. Sitä paitsi kenen idea oli pukea naiset Ku Klux Klan -tyylisiin kaapuihin?
Emelia Ricoletti on tosiaan kuollut - tosin hieman myöhemmin kuin aluksi luullaan. Holmes kuitenkin kohtaa vielä kerran morsiamen - mutta vastoin hänen odotuksiaan hunnun alla onkin Moriarty. Kyseessä on epäilemättä kohtaus, jota tullaan muistelemaan vielä monia vuosia, mutta sillä on muutakin arvoa kuin huvittavuus. Voisi sanoa, että kyseinen kohtaus kiteyttää koko jakson idean. Mutta palataan siihen hieman myöhemmin.
Sherlock palaa nykyaikaan ja jää Mycroftin ja Lestraden kanssa yömyöhään kaivamaan (tai siis Lestraden kanssa, Mycrofthan ei likaa käsiään) Emelia Ricolettin hautaa. En oikein ymmärrä, mikä idea tällä kohtauksella on, vaikka siitä tavallaan pidänkin, sillä sekään ei ilmeisesti ole totta. Herää kysymys, miten Sherlockin mielen palatsi oikein toimii? Haudan alla on (Emelian?) luuranko, joka hyökkää Sherlockin kimppuun - ja äkkiä olemme Reichenbachin putouksilla, Holmesin ja Moriartyn viimeisessä yhteenotossa. Olin todella iloinen, että tämä kohtaus oli mukana, sillä olin odottanut sitä siitä lähtien, kun saimme kuulla Moriartyn ehkä palanneen. Kohtaus on upea ja jännittäväkin, kunnes Watson tulee paikalle - tai siis ei minua sinänsä Watsonin tulo häirinnyt, tietenkin hän tulee pelastamaan Holmesia Sherlockin mielessä (tämä on oikeasti aika sekavaa), mutta sitten hän potkaisee Moriartyn alas kielekkeeltä. Potkaisee! Olen vieläkin aivan järkyttynyt tästä kohtauksesta. Vaikka kuinka oltaisiin Sherlockin mielen sisässä, sekään ei oikeuta James Moriartyn heivaamista pois niin helposti. Muuten kohtaus toimi oikein mainiosti, mutta tuosta kohdasta tekisi mieli valittaa Gatissille ja Moffatille.
Holmes uskoo heräävänsä nykyaikaan pudottautumalla alas Reichenbachin putouksesta. Pian olemmekin taas lentokoneessa. Sherlock ilmoittaa, että Moriarty on kuollut, mutta silti palannut, ja neljännen kauden lähtöasetelma on valmis.
En vieläkään oikein tiedä mitä ajattelen näistä aikahypyistä. Minusta jakso olisi toiminut oikein hyvin pelkästään viktoriaaniseen aikaan sijoitettuna. Toisaalta tämä on nimenomaan neljättä kautta edeltävä erikoisjakso, joten sen haluttiin nimenomaan seuraavan viime kauden lopun tapahtumia. Siitä olen iloinen, että jatkoimme nykyajassa suoraan siitä kohdasta, mihin kolmas kausi oli päättynyt - jaksohan ei saanut varsinaista loppua. Ja kyllä nykyajassakin oli hyviä kohtauksia, erityisesti pidin Mycroftin roolista huolehtivana isoveljenä.
Enemmän kuin mikään muu hämmennystä herättää kuitenkin juuri ennen lopputekstejä nähtävä kohtaus. Olemme taas viktoriaanisella ajalla, mutta tällä kertaa Holmes on kuvitellut, millaista tulevaisuudessa olisi. Viimeiseksi näemme Baker Streetin, joka muuttuu viktoriaanisesta nykyaikaiseksi. Tämä herättää kysymyksiä - onko 1800-luvun Holmes sittenkin kuvitellut elävänsä meidän ajassamme? Elävätkö nämä kaksi Sherlock Holmesia samanaikaisesti rinnakkaistodellisuuksissa? Onko koko kohtaus keksitty vain sitä varten, että katsojat hämmentyisivät? Itse olen tuota miettinyt, ja minusta tuntuu, että Moffat ja Gatiss halusivat vain jättää hyvästit viktoriaaniselle Holmesille, jota jakso oli pääasiassa kuvannut, eikä kohtauksella tarvitse olla mitään syvempää merkitystä. Mielelläni kyllä kuulisin heidän selityksensä tästä asiasta!
Jakson jälkeen näytettiin vielä Mark Gatissin lyhyt "dokumentti" (paremman sanan puutteessa), jossa hän haastatteli tärkeimpiä näyttelijöitä. Itse pidin tätä mielenkiintoisempana kuin Moffatin esittelykierrosta, sillä näyttelijäntyö on aina kiinnostanut minua enemmän kuin lavasteet. Pian tämäkin lisämateriaali loppui ja tuli aika poistua salista. Sanoin ensi töikseni siskolleni, että tästä tulee kyllä mielenkiintoinen arvostelu (ja kyllä, se jatkuu vielä...).
Nyt kun juoni on selvitetty (kiitos kertauksesta, Wikipedia), siirryn käsittelemään hahmoja. Olin innoissani odottanut, millaisia tutut hahmot olisivat viktoriaanisella ajalla. Olisiko Sherlock Holmes enemmän alkuperäisten tarinoiden kaltainen? Muutosta oli kyllä tapahtunut - joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Useimmissa tapauksissa nämä muutokset toimivat luontevasti ja hahmoja oli edelleen ilo katsella.
Itse Sherlock Holmes ei ollut muuttunut kovin paljoa nykyaikaisesta itsestään - luonnollisesti hän puhuu ajan tyyliin, mutta sama töykeys ja suorasanaisuus ovat tallella. Pidän kovasti tästä viktoriaanisesta Sherlockista - hän on hienostuneella tavalla tökerö. Watsonissa muutos oli selvempi. Viktoriaaninen Watson pitää kiinni ajan arvoista ja rooleista, kuten hänen käytöksestään naisia kohtaan huomaa. Hän on nykyaikaisen vastineensa tavoin temperamenttinen ja sarkastinen, mutta hillitympi kuin John (muokkaus: uusintakatselun jälkeen huomasin, että tämä väite oli hieman hätiköity). Hän vaikuttaa myös olevan vainoharhainen - Mycroftin puhuessa nimettömästä vihollisesta Watson ehdottaa ties mitä salaliittoja. Hänenkin hahmonsa oli mieleeni, vaikka olinkin vähän järkyttynyt siitä, miten hän kohteli vaimoaan.
Ehkä vähiten muuttunut hahmo oli Moriarty - rikollisen kieroutunut huumorintaju oli ennallaan, joskin hän saattoi olla hivenen vielä hullumpi kuin nykyaikainen itsensä. Se ero tässä Moriartyssa oli, että hahmoa ei ole sarjassa koskaan aiemmin kutsuttu professori Moriartyksi. En kyllä jotenkaan osaa kuvitella häntä opettamassa matematiikkaa...
Eniten jännitin Mycroftin näkemistä. Olin saanut Mark Gatissin Twitter-profiilista aavistuksen siitä, että viktoriaaninen Mycroft olisi lihava, millaiseksi häntä alkuperäisissä tarinoissa kuvataan. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - sydämeni alkoi lyödä hurjaan tahtiin, kun Holmes ja Watson saapuivat Diogenes-kerholle. Mycroftin hahmo on hyvin lähellä sydäntäni, ja yhtenä syynä on juuri Mark Gatissin tulkinnan hienostunut olemus. Olisin halunnut pitää tästä Mycroftista aivan yhtä paljon, mutta se ei vain onnistunut. Selvästi liioitellun ylipainoinen, ruoka-annosten ympäröimä Mycroft ei vain tuonut sitä samaa älykkyyden vaikutelmaa kuin nykyaikainen vastineensa. Häntä oli lähestulkoon pelottavaa katsoa ahmimassa luumuvanukkaita hullunkiilto silmissään. Mycroft olikin suurin syy, miksi olin iloinen, että jaksossa kuvattiin myös nykyaikaa.
Sitten oli niitä hahmoja, joissa en nähnyt kovin paljon muutosta, kuten rouva Hudson ja Lestrade. Heille ei kyllä suotu kovin paljon ruutuaikaakaan. Mary Watson oli yhtä omapäinen kuin ennenkin, tosin en usko hänen olleen tässä versiossa salamurhaaja. Yksi mielenkiintoinen hahmo oli Molly Hooper, joka on pukeutunut mieheksi (ja näyttääkin melko vakuuttavalta) tehdäkseen töitä patologina. Hänen luonteessaan ei kovin paljon samankaltaisuutta nykyaikaiseen vastineeseensa näy - Hooper on melkoisen töykeä Holmesia kohtaan, eikä ihastusta näytä tässä versiossa olevan ilmassa. Toisaalta taas yksi selitys voi olla, että naisen pitää peittää tunteensa ja se onnistuu parhaiten hänen esittäessään, ettei pidä Holmesista. Ruumishuoneella näimme myös Andersonin, joka tuskin on sen terävämpi kuin nykyajassakaan.
Mielenkiintoisinta erikoisjaksossa olivat Sherlockin suhteet toisiin hahmoihin. Tärkeimmiksi suhteiksi nousivat ystävyyssuhde Watsoniin, veljessuhde Mycroftiin ja merkittävimpänä vihollissuhde Moriartyyn. Jälkimmäinen on tässä tapauksessa kiehtovin, joten jätän sen käsittelyn viimeiseksi.
Holmesin ja Watsonin ystävyyssuhde oli melko samanlainen kuin nykyajassakin - Watson seuraa Holmesia ja auttaa tätä parhaansa mukaan. Välillä Holmes tuntui olevan kohtuuttoman töykeä ystäväänsä kohtaan - asiakkaallekin hän sanoo, että Watsonin läsnäollessa voi puhua vapaasti, sillä hän ei kuitenkaan ymmärrä paljoa. Herkkiä hetkiä näiden kahden välillä ei kovin paljon nähty, vaikka kyllä kaksikolle suotiin öinen keskusteluhetki, jossa Watson yrittää saada Holmesia avautumaan. Myös Reichenbachin putouksilla ystävyyttä korostettiin - John on myös tässä ajassa ystävänsä "pelastaja". Romanttista vihjailua löytyi odotettua vähemmän - joskin Moriartyn kommentti "Why don't you two just elope already, for God's sake?" oli selvästi juuri meille fanitytöille tarkoitettu.
Pidin todella paljon myös Sherlockin suhteesta veljeensä. 1800-luvulla suhde ei vaikuttanut paljon nykyaikaa lämpimämmältä, ja veljekset jopa löivät vetoa siitä, miten pitkään Mycroft vielä eläisi. Ihanaa oli kuitenkin se, mitä meille nykyajassa näytetään. Saamme tietää "listasta", johon Sherlock kirjoittaa mitä huumeita on käyttänyt, jotta Mycroft voi auttaa häntä. Nykyajan Mycroft kertoo Sherlockille, että tulee aina olemaan hänen luonaan ja on selvästi huolissaan veljestään. Rakastan tätä pehmeämpää puolta hänen hahmostaan. Veljesten suhde ei ole lämpimin mahdollisin, mutta ainakin Mycroft yrittää olla kunnon isoveli. Toivottavasti saamme neljännellä kaudella tietää lisää näiden kahden menneisyydestä, sillä minua ainakin kiinnostaa kovasti tietää, mitä heidän välillään on oikeastaan tapahtunut.
Tapahtumat sijoittuivat Sherlockin mielen sisään, missä voi periaatteessa tapahtua mitä vain. Olemme jo aiemmin nähneet Moriartyn Sherlockin mielen palatsissa, ja on selvää, että Sherlockin vihollinen merkitsee hänelle paljon ja on uhka vielä kuoltuaankin. Holmes kertoo Watsonille, että haamuja on olemassa vain ihmisten mielissä, ja Moriarty on hänelle selvästi haamu - tai virus, kuten rikollinen itse sanoo. Tavallisesti järkkymätön Sherlock pelkää Moriartya - hän pystyy kyllä pitämään puolensa tätä vastaan, mutta luulen, ettei kyse ole niinkään Moriartysta ihmisenä vaan uhasta mitä hän edustaa Sherlockille itselleen ja hänen läheisilleen, erityisesti Johnille. Lisäksi Moriarty on älyllisesti Sherlockin tasolla, joten häntä ei ole helppo voittaa edes Sherlockin omassa mielessä. Siksi ei olekaan ihme, että John hoitelee Moriartyn Reichenbachin putouksilla - Sherlockilla ei ole vielä tarpeeksi tahdonvoimaa päästä hänestä lopullisesti eroon.
The Abominable Bride ei viittaakaan vain tapaukseen, vaan symboloi myös Moriartya. Kuten Emelia Ricoletti, myös Moriarty ampuu itseään päähän ja vaikuttaa palaavan kuolleista. Saadessaan tietää Moriartyn paluusta Sherlock ajaa itsensä huonoon kuntoon ja vaipuu syvälle mielensä palatsiin selvittääkseen vanhan tapauksen ja sen kautta Moriartyn paluun.
Kun viimeinen morsian paljastuu Moriartyksi, Holmes on järkyttynyt ja kieltää Moriartyn läsnäolon - samaan tapaan kuin Sherlock tekee nähdessään tämän kasvot sumussa The Hounds of Baskerville- jaksossa. Moriarty edustaa Sherlockille jotakin sanoinkuvaamattoman pahaa, jotakin, mistä katsojakaan ei ole täysin selvillä.
Sherlock voi kuitenkin huomattavasti paremmin jakson lopussa, ja on valmis palaamaan Baker Streetille. Hän tietää, että Moriarty on kuollut, mutta ilmeisesti myös sen, että hänellä oli suunnitelmia vielä kuolemansa jälkeenkin. Ja kuten Moriarty sanoo, hän ei tule koskaan olemaan kuollut Sherlockin mielessä. Luulenpa, että voimme odottaa Andrew Scottin palaavan vielä neljänneksi kaudeksikin!
Oliko The Abominable Bride siis lippuhintansa väärti? Sanoisin, että oli. Moffat ja Gatiss onnistuivat yllättämään minut täysin. Se mitä olisi luullut viktoriaaniseksi erillisjaksoksi olikin aika ajoin sekava matka mielen sisässä. Toteutus oli kuitenkin onnistunut, kiitos upeiden näyttelijäsuoritusten, osuvan huumorin ja koukuttavan juonen. Ehdottomasti uusintakatselun arvoinen jakso. Ihmettelin kyllä jälkeenpäin Turun Sanomien Extra- liitteen TV-sivujen kuvausta - ikärajaksi oltiin annettu 16 ja tarinaa kuvattiin "riipiväksi kauhutarinaksi". Ei se kyllä mikään erityisen pelottava ollut, mitä nyt muutama karmiva kohtaus oli mukana. Eikä kovin väkivaltainenkaan minusta. Minkähän perusteella tuo ikäraja on annettu?
Jakso nosti kyllä neljännen kauden odotukset korkealle. Nyt jakso ei sentään päättynyt cliffhangeriin, ja tiedämme melko varmasti Moriartyn olevan kuollut, mutta mitä seuraavaksi tapahtuu? Odotan ainakin, että Sherlock ja John joutuvat entistäkin pahempiin vaaroihin, saamme tietää lisää Sherlockin menneisyydestä (esimerkiksi Punaparta-koirasta, joka selvästi merkitsee hänelle paljon) ja näemme intensiivisiä keskusteluja hänen ja mielensä sisäisen Moriartyn välillä. Lisäksi olisi ihanaa, jos Mycroft auttaisi veljeään tämän tapauksissa ja heidän välinsä voisivat lämmetä. Ja mahtaako Mary synnyttää lapsensa? Marya tunnutaan yleisesti pitävän tuhoon tuomittuna hahmona, sillä hän kuolee alkuperäisissä tarinoissa. Luulen kuitenkin, että Mary on sen verran tärkeä hahmo, ettei hän poistu kuvioista ainakaan ihan heti. Voi tätä odotusta... tulisipa pian uutta tietoa!
Kaiken kaikkiaan olen iloinen, ettei enää tarvitse vältellä juonipaljastuksia. Voin vain rauhassa (tai vähemmän rauhassa) odotella muiden sarjan fanien kanssa, mitä tuleman pitää.
Annan jaksolle 4 / 5 tähteä. Ehdottomasti viihdyttävä, hauska ja monipuolinen kokemus. En kuitenkaan pitänyt naisjärjestön toteutuksesta ja kokonaisuus oli hieman sekava.
Sinulle, joka olet jaksanut lukea arvosteluni kokonaan läpi, haluan sanoa kiitos. Olin jo aavistanut, että teksti saattaisi venyä, mutta halusin pukea ajatukseni sanoiksi. Kaksi iltaa tämän kirjoittamiseen meni. Kommentteja otan mielelläni vastaan, sekä omasta arvostelustani että omasta mielipiteestäsi jakson suhteen!
 |
| Erikoisjakson mainoskuvat olivat omiaan nostamaan innostusta. Kuvan lähde: http://www.slashfilm.com/sherlock-special-date-title/ |
Arvostelu sisältää juonipaljastuksia! (Sekä loputtomasti paatosta, toivottavasti edes joku jaksaa lukea...)
"Haamuja ei ole, paitsi meidän omamme"
Näytöksen alkaessa olin luonnollisesti jännittynyt. Tässä sitä nyt oltiin, loputtomalta tuntuvan odotuksen jälkeen. Olin vältellyt juonipaljastuksia kuin ruttoa, ja tiesin oikeastaan vain sen, että jakso sijoittuisi 1800-luvulle, alkuperäisten Sherlock Holmes- tarinoiden aikaan ja Holmes selvittäisi haamulta vaikuttavan "kauhistuttavan morsiamen" tapausta. Lisäksi olin kuullut, että jakso "leikkisi ajalla". Mitä sekin tarkoittaisi, mietin. Olisiko koko viktoriaaninen aika jonkun nykyajassa elävän hahmon unta? Kuulosti liian ilmeiseltä ratkaisulta Sherlockin tekijöille.
Ja niinhän se olisi ollutkin, vaikkei arvaukseni täysin väärin ollut. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Sali oli luullakseni elokuvateatterin suurin, ja se oli kyllä tarpeenkin, sillä väkeä oli paljon. Itse olin jotenkin yllättynyt siitä, miten moni katsojista oli miespuolisia. Ei sillä että sarja olisi suunnattu varsinaisesti tietylle sukupuolelle, olin vain saanut sen käsityksen, että sarjalla oli enemmän naispuolisia faneja. Benedict-fanityttöjä ja niin edelleen. Siskoni taas ihmetteli sitä, miten paikalla oli muitakin kuin nuorisoa. Tietenkin tämä kaikki oli vain posiitivista. Sherlock-fanius ei katso sukupuolta tai ikää!
Näytöksen alkaessa pääsimme kurkistamaan toisen sarjan luojan, Steven Moffatin kanssa Baker Street 221B:n kulissien taakse. Moffat esitteli lyhyesti sarjasta tutun asunnon muokattuna 1800-luvulle sopivaksi. Tämä oli kyllä kiehtovaa, mutta odotin jo varsinaista jaksoa, joka onneksi alkoikin pian.
Ensin näimme otoksia Uuden Sherlockin tähänastisilta kausilta ja siirryimme sitten ajassa taaksepäin 1800-luvun loppuun. Alkuun näytettiin Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin (parasta mainita jo nyt, että tekstissä viittaan nykyajassa Sherlockiin ja Johniin etunimillä ja viktoriaanisiin vastineisiin sukunimillä) ensitapaaminen melko lailla samaan tyyliin kuin sarjassakin. Olen juuri alkanut lukea ensimmäistä Sherlock Holmes- tarinaa, A Study in Scarlet:ia (nimenomaan englanniksi), ja oli mukavaa huomata lainauksia sieltä. Muutenkin 90 minuuttiin oltiin saatu aika lailla lainauksia ja mukaelmia niin alkuperäisistä Sir Arthur Conan Doylen tarinoista kuin Uudesta Sherlockistakin, ja niitä oli hauska bongailla. Itse tarinahan ei perustu mihinkään Doylen kirjoittamaan, mutta jakson nimi on kyllä niistä peräisin - tarinassa The Adventure of the Musgrave Ritual, suomennettuna Vanha sukusalaisuus, Holmes kertoo Watsonille tapausarkistostaan: "--ynnä täydellinen selonteko kampurajalkaisesta Ricolettista ja hänen kaameasta vaimostaan." (Lainaus Arthur Conan Doylen tarinasta Vanha sukusalaisuus, sivulta 375 kirjasta Sherlock Holmes - Kootut kertomukset, suomennos Jaakko Anhava, Teos 2010). Kyseinen tapaus ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa novellina, joten sarjan luojat ja jakson käsikirjoittajat Steven Moffat ja Mark Gatiss saivat vapaat kädet juonen suhteen. Ja miten he tuon mahdollisuuden käyttivätkään.
Ensitapaamiseen ei kuluteta paljon aikaa, vaan siirrytään vuosia eteenpäin, Holmesin kuuluisuuden päiviin. Watsonin tarinat Holmesin tapauksista myyvät hyvin, mutta avioelämä ei ole aivan yhtä auvoisaa - Mary Watson on saapunut Baker Streetille omin päin, koska näkee tuskin muuten miestään. 1800-luvun Watsonin käsitys naisista ei ole kovin imarteleva, minkä vuokraemäntä rouva Hudsonkin on huomannut: hän ei saa koskaan vuorosanoja Watsonin julkaisemissa tarinoissa. Näiden kahden naisen kautta annetaan heti jakson alussa vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää.
Pian komisario Lestrade saapuu Baker Streetille ja kertoo erikoisesta tapauksesta - morsiuspukuun pukeutunut nainen nimeltä Emelia Ricoletti on ampunut itsensä silminnäkijöiden edessä, mutta ilmestynyt muutama tunti myöhemmin ampumaan aviomiehensä. Holmes kiinnostuu, mutta ei usko hetkeäkään, että kyseessä olisi haamu - eikä kaksonen, kuten Watson ehdottaa heidän nähtyään kuolleen Emelian ruumishuoneella.
Kuluu kuukausia, ennen kuin Holmes palaa tapauksen ääreen Lady Carmichael -nimisen naisen kautta. Lady Carmichaelin mies on kuolemanvaarassa - ja puutarhassa on kuljeksinut kauhistuttava morsian. Holmes ja Watson menevät vartioimaan taloa yöksi morsiamen varalta, joka myös ilmestyy paikalle Watsonin kauhuksi. Kaksikko ei kykene pelastamaan Eustace Carmichaelia, mutta hänen kuolemaansa enemmän Holmesia huolestuttaa miehen tappaneeseen tikariin kiinnitetty "Miss me?" -lappu - onko Moriarty palannut kuolleista?
Aikamatkustusta ja aineiden käyttöä
Tähän asti jakso oli vaikuttanut erittäin lupaavalta - tuttu huumori kukki, hahmot olivat hieman muokattuja, mutta silti tuttuja, ja juoni toimi hyvin, kaiken lisäksi selkeämmin kuin joissakin sarjan edellisistä jaksoista. Erityisen jännittäväksi meno kävi, kun Moriarty vaikutti palanneen. Tämä hullu, mutta samalla hauska mestaririkollinen on ollut alusta saakka yksi suosikkihahmoistani, mutta en ollut kuullut Andrew Scottin esiintyvän erikoisjaksossa ja olinkin jo lähestulkoon luopunut toivosta. Siksi olin riemuissani, kun kuulin tutun irlantilaisaksentin. Aloin Moriartyn ja Holmesin keskustelun aikana epäillä, että Holmes kuvittelee vihollisensa, mutta sitä en ollut kyllä arvannut, että seuraavaksi siirryttäisiin nykyaikaan ja samaan lentokoneeseen, missä Sherlockia oltiin lähettämässä karkotettavaksi kolmannen kauden päätösjaksossa.
John, Mary ja Mycroft ovat Sherlockin seurassa lentokoneessa, missä selviää, että Sherlock on ottanut huumeita ja siirtynyt mielen palatsinsa kautta ratkaisemaan 120 vuotta vanhaa tapausta. Koska Emelia Ricoletti ampui itseään päähän aivan kuten Moriarty, Sherlock uskoo tapauksen ratkaisemisen myötä selvittävänsä myös, miten Moriarty on voinut palata nykyajassa.
Siispä palataan takaisin menneisyyteen. Holmesille selviää, että Thomas Ricolettin murhan takana on ollut salainen naisjärjestö - johon kuuluu useita hänen tuntemiaan ihmisiä. Tuntuu aika radikaalilta ratkaisulta murhata feminismiaatteen vuoksi, ja valituksiakin on tästä käsikirjoituksen kohdasta ilmennyt. En kyllä ihmettele. Jaksossa oli jo valmiiksi hyvin istutettua feminismiä (Mary ei tyydy olemaan kiltti vaimo, Molly Hooper on mieheksi pukeutunut patologi), eikä ajatus "murhataan miehet jotka kohtelevat meitä väärin" kuulosta kovin tasa-arvoa edistävältä ratkaisulta. Sitä paitsi kenen idea oli pukea naiset Ku Klux Klan -tyylisiin kaapuihin?
Emelia Ricoletti on tosiaan kuollut - tosin hieman myöhemmin kuin aluksi luullaan. Holmes kuitenkin kohtaa vielä kerran morsiamen - mutta vastoin hänen odotuksiaan hunnun alla onkin Moriarty. Kyseessä on epäilemättä kohtaus, jota tullaan muistelemaan vielä monia vuosia, mutta sillä on muutakin arvoa kuin huvittavuus. Voisi sanoa, että kyseinen kohtaus kiteyttää koko jakson idean. Mutta palataan siihen hieman myöhemmin.
Sherlock palaa nykyaikaan ja jää Mycroftin ja Lestraden kanssa yömyöhään kaivamaan (tai siis Lestraden kanssa, Mycrofthan ei likaa käsiään) Emelia Ricolettin hautaa. En oikein ymmärrä, mikä idea tällä kohtauksella on, vaikka siitä tavallaan pidänkin, sillä sekään ei ilmeisesti ole totta. Herää kysymys, miten Sherlockin mielen palatsi oikein toimii? Haudan alla on (Emelian?) luuranko, joka hyökkää Sherlockin kimppuun - ja äkkiä olemme Reichenbachin putouksilla, Holmesin ja Moriartyn viimeisessä yhteenotossa. Olin todella iloinen, että tämä kohtaus oli mukana, sillä olin odottanut sitä siitä lähtien, kun saimme kuulla Moriartyn ehkä palanneen. Kohtaus on upea ja jännittäväkin, kunnes Watson tulee paikalle - tai siis ei minua sinänsä Watsonin tulo häirinnyt, tietenkin hän tulee pelastamaan Holmesia Sherlockin mielessä (tämä on oikeasti aika sekavaa), mutta sitten hän potkaisee Moriartyn alas kielekkeeltä. Potkaisee! Olen vieläkin aivan järkyttynyt tästä kohtauksesta. Vaikka kuinka oltaisiin Sherlockin mielen sisässä, sekään ei oikeuta James Moriartyn heivaamista pois niin helposti. Muuten kohtaus toimi oikein mainiosti, mutta tuosta kohdasta tekisi mieli valittaa Gatissille ja Moffatille.
Holmes uskoo heräävänsä nykyaikaan pudottautumalla alas Reichenbachin putouksesta. Pian olemmekin taas lentokoneessa. Sherlock ilmoittaa, että Moriarty on kuollut, mutta silti palannut, ja neljännen kauden lähtöasetelma on valmis.
En vieläkään oikein tiedä mitä ajattelen näistä aikahypyistä. Minusta jakso olisi toiminut oikein hyvin pelkästään viktoriaaniseen aikaan sijoitettuna. Toisaalta tämä on nimenomaan neljättä kautta edeltävä erikoisjakso, joten sen haluttiin nimenomaan seuraavan viime kauden lopun tapahtumia. Siitä olen iloinen, että jatkoimme nykyajassa suoraan siitä kohdasta, mihin kolmas kausi oli päättynyt - jaksohan ei saanut varsinaista loppua. Ja kyllä nykyajassakin oli hyviä kohtauksia, erityisesti pidin Mycroftin roolista huolehtivana isoveljenä.
Enemmän kuin mikään muu hämmennystä herättää kuitenkin juuri ennen lopputekstejä nähtävä kohtaus. Olemme taas viktoriaanisella ajalla, mutta tällä kertaa Holmes on kuvitellut, millaista tulevaisuudessa olisi. Viimeiseksi näemme Baker Streetin, joka muuttuu viktoriaanisesta nykyaikaiseksi. Tämä herättää kysymyksiä - onko 1800-luvun Holmes sittenkin kuvitellut elävänsä meidän ajassamme? Elävätkö nämä kaksi Sherlock Holmesia samanaikaisesti rinnakkaistodellisuuksissa? Onko koko kohtaus keksitty vain sitä varten, että katsojat hämmentyisivät? Itse olen tuota miettinyt, ja minusta tuntuu, että Moffat ja Gatiss halusivat vain jättää hyvästit viktoriaaniselle Holmesille, jota jakso oli pääasiassa kuvannut, eikä kohtauksella tarvitse olla mitään syvempää merkitystä. Mielelläni kyllä kuulisin heidän selityksensä tästä asiasta!
Jakson jälkeen näytettiin vielä Mark Gatissin lyhyt "dokumentti" (paremman sanan puutteessa), jossa hän haastatteli tärkeimpiä näyttelijöitä. Itse pidin tätä mielenkiintoisempana kuin Moffatin esittelykierrosta, sillä näyttelijäntyö on aina kiinnostanut minua enemmän kuin lavasteet. Pian tämäkin lisämateriaali loppui ja tuli aika poistua salista. Sanoin ensi töikseni siskolleni, että tästä tulee kyllä mielenkiintoinen arvostelu (ja kyllä, se jatkuu vielä...).
Vanhoja tuttuja uusilla mausteilla
 |
| Benedict Cumberbatchin tulkinnassa on havaittavissa yhdennäköisyyttä legendaarisen Jeremy Brettin Holmesiin. Kuvan lähde: http://www.radiotimes.com/news/2015-07-10/sherlock-christmas-special-trailer-pays-tribute-to-classic-jeremy-brett-series-with-shot-for-shot-recreation-of-opening-scenes |
Nyt kun juoni on selvitetty (kiitos kertauksesta, Wikipedia), siirryn käsittelemään hahmoja. Olin innoissani odottanut, millaisia tutut hahmot olisivat viktoriaanisella ajalla. Olisiko Sherlock Holmes enemmän alkuperäisten tarinoiden kaltainen? Muutosta oli kyllä tapahtunut - joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Useimmissa tapauksissa nämä muutokset toimivat luontevasti ja hahmoja oli edelleen ilo katsella.
Itse Sherlock Holmes ei ollut muuttunut kovin paljoa nykyaikaisesta itsestään - luonnollisesti hän puhuu ajan tyyliin, mutta sama töykeys ja suorasanaisuus ovat tallella. Pidän kovasti tästä viktoriaanisesta Sherlockista - hän on hienostuneella tavalla tökerö. Watsonissa muutos oli selvempi. Viktoriaaninen Watson pitää kiinni ajan arvoista ja rooleista, kuten hänen käytöksestään naisia kohtaan huomaa. Hän on nykyaikaisen vastineensa tavoin temperamenttinen ja sarkastinen, mutta hillitympi kuin John (muokkaus: uusintakatselun jälkeen huomasin, että tämä väite oli hieman hätiköity). Hän vaikuttaa myös olevan vainoharhainen - Mycroftin puhuessa nimettömästä vihollisesta Watson ehdottaa ties mitä salaliittoja. Hänenkin hahmonsa oli mieleeni, vaikka olinkin vähän järkyttynyt siitä, miten hän kohteli vaimoaan.
Ehkä vähiten muuttunut hahmo oli Moriarty - rikollisen kieroutunut huumorintaju oli ennallaan, joskin hän saattoi olla hivenen vielä hullumpi kuin nykyaikainen itsensä. Se ero tässä Moriartyssa oli, että hahmoa ei ole sarjassa koskaan aiemmin kutsuttu professori Moriartyksi. En kyllä jotenkaan osaa kuvitella häntä opettamassa matematiikkaa...
Eniten jännitin Mycroftin näkemistä. Olin saanut Mark Gatissin Twitter-profiilista aavistuksen siitä, että viktoriaaninen Mycroft olisi lihava, millaiseksi häntä alkuperäisissä tarinoissa kuvataan. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - sydämeni alkoi lyödä hurjaan tahtiin, kun Holmes ja Watson saapuivat Diogenes-kerholle. Mycroftin hahmo on hyvin lähellä sydäntäni, ja yhtenä syynä on juuri Mark Gatissin tulkinnan hienostunut olemus. Olisin halunnut pitää tästä Mycroftista aivan yhtä paljon, mutta se ei vain onnistunut. Selvästi liioitellun ylipainoinen, ruoka-annosten ympäröimä Mycroft ei vain tuonut sitä samaa älykkyyden vaikutelmaa kuin nykyaikainen vastineensa. Häntä oli lähestulkoon pelottavaa katsoa ahmimassa luumuvanukkaita hullunkiilto silmissään. Mycroft olikin suurin syy, miksi olin iloinen, että jaksossa kuvattiin myös nykyaikaa.
Sitten oli niitä hahmoja, joissa en nähnyt kovin paljon muutosta, kuten rouva Hudson ja Lestrade. Heille ei kyllä suotu kovin paljon ruutuaikaakaan. Mary Watson oli yhtä omapäinen kuin ennenkin, tosin en usko hänen olleen tässä versiossa salamurhaaja. Yksi mielenkiintoinen hahmo oli Molly Hooper, joka on pukeutunut mieheksi (ja näyttääkin melko vakuuttavalta) tehdäkseen töitä patologina. Hänen luonteessaan ei kovin paljon samankaltaisuutta nykyaikaiseen vastineeseensa näy - Hooper on melkoisen töykeä Holmesia kohtaan, eikä ihastusta näytä tässä versiossa olevan ilmassa. Toisaalta taas yksi selitys voi olla, että naisen pitää peittää tunteensa ja se onnistuu parhaiten hänen esittäessään, ettei pidä Holmesista. Ruumishuoneella näimme myös Andersonin, joka tuskin on sen terävämpi kuin nykyajassakaan.
Kerran perivihollinen, aina perivihollinen
 |
| En tiedä Sherlockista, mutta minä ainakin ikävöin Moriartya. Kuvan lähde: http://www.threeifbyspace.net/2016/01/sherlock-the-abominable-bride-review-the-past-and-present-collide/#.VpaNAZpulwU |
Mielenkiintoisinta erikoisjaksossa olivat Sherlockin suhteet toisiin hahmoihin. Tärkeimmiksi suhteiksi nousivat ystävyyssuhde Watsoniin, veljessuhde Mycroftiin ja merkittävimpänä vihollissuhde Moriartyyn. Jälkimmäinen on tässä tapauksessa kiehtovin, joten jätän sen käsittelyn viimeiseksi.
Holmesin ja Watsonin ystävyyssuhde oli melko samanlainen kuin nykyajassakin - Watson seuraa Holmesia ja auttaa tätä parhaansa mukaan. Välillä Holmes tuntui olevan kohtuuttoman töykeä ystäväänsä kohtaan - asiakkaallekin hän sanoo, että Watsonin läsnäollessa voi puhua vapaasti, sillä hän ei kuitenkaan ymmärrä paljoa. Herkkiä hetkiä näiden kahden välillä ei kovin paljon nähty, vaikka kyllä kaksikolle suotiin öinen keskusteluhetki, jossa Watson yrittää saada Holmesia avautumaan. Myös Reichenbachin putouksilla ystävyyttä korostettiin - John on myös tässä ajassa ystävänsä "pelastaja". Romanttista vihjailua löytyi odotettua vähemmän - joskin Moriartyn kommentti "Why don't you two just elope already, for God's sake?" oli selvästi juuri meille fanitytöille tarkoitettu.
Pidin todella paljon myös Sherlockin suhteesta veljeensä. 1800-luvulla suhde ei vaikuttanut paljon nykyaikaa lämpimämmältä, ja veljekset jopa löivät vetoa siitä, miten pitkään Mycroft vielä eläisi. Ihanaa oli kuitenkin se, mitä meille nykyajassa näytetään. Saamme tietää "listasta", johon Sherlock kirjoittaa mitä huumeita on käyttänyt, jotta Mycroft voi auttaa häntä. Nykyajan Mycroft kertoo Sherlockille, että tulee aina olemaan hänen luonaan ja on selvästi huolissaan veljestään. Rakastan tätä pehmeämpää puolta hänen hahmostaan. Veljesten suhde ei ole lämpimin mahdollisin, mutta ainakin Mycroft yrittää olla kunnon isoveli. Toivottavasti saamme neljännellä kaudella tietää lisää näiden kahden menneisyydestä, sillä minua ainakin kiinnostaa kovasti tietää, mitä heidän välillään on oikeastaan tapahtunut.
Tapahtumat sijoittuivat Sherlockin mielen sisään, missä voi periaatteessa tapahtua mitä vain. Olemme jo aiemmin nähneet Moriartyn Sherlockin mielen palatsissa, ja on selvää, että Sherlockin vihollinen merkitsee hänelle paljon ja on uhka vielä kuoltuaankin. Holmes kertoo Watsonille, että haamuja on olemassa vain ihmisten mielissä, ja Moriarty on hänelle selvästi haamu - tai virus, kuten rikollinen itse sanoo. Tavallisesti järkkymätön Sherlock pelkää Moriartya - hän pystyy kyllä pitämään puolensa tätä vastaan, mutta luulen, ettei kyse ole niinkään Moriartysta ihmisenä vaan uhasta mitä hän edustaa Sherlockille itselleen ja hänen läheisilleen, erityisesti Johnille. Lisäksi Moriarty on älyllisesti Sherlockin tasolla, joten häntä ei ole helppo voittaa edes Sherlockin omassa mielessä. Siksi ei olekaan ihme, että John hoitelee Moriartyn Reichenbachin putouksilla - Sherlockilla ei ole vielä tarpeeksi tahdonvoimaa päästä hänestä lopullisesti eroon.
The Abominable Bride ei viittaakaan vain tapaukseen, vaan symboloi myös Moriartya. Kuten Emelia Ricoletti, myös Moriarty ampuu itseään päähän ja vaikuttaa palaavan kuolleista. Saadessaan tietää Moriartyn paluusta Sherlock ajaa itsensä huonoon kuntoon ja vaipuu syvälle mielensä palatsiin selvittääkseen vanhan tapauksen ja sen kautta Moriartyn paluun.
Kun viimeinen morsian paljastuu Moriartyksi, Holmes on järkyttynyt ja kieltää Moriartyn läsnäolon - samaan tapaan kuin Sherlock tekee nähdessään tämän kasvot sumussa The Hounds of Baskerville- jaksossa. Moriarty edustaa Sherlockille jotakin sanoinkuvaamattoman pahaa, jotakin, mistä katsojakaan ei ole täysin selvillä.
Sherlock voi kuitenkin huomattavasti paremmin jakson lopussa, ja on valmis palaamaan Baker Streetille. Hän tietää, että Moriarty on kuollut, mutta ilmeisesti myös sen, että hänellä oli suunnitelmia vielä kuolemansa jälkeenkin. Ja kuten Moriarty sanoo, hän ei tule koskaan olemaan kuollut Sherlockin mielessä. Luulenpa, että voimme odottaa Andrew Scottin palaavan vielä neljänneksi kaudeksikin!
Tulevaa odotellen
Oliko The Abominable Bride siis lippuhintansa väärti? Sanoisin, että oli. Moffat ja Gatiss onnistuivat yllättämään minut täysin. Se mitä olisi luullut viktoriaaniseksi erillisjaksoksi olikin aika ajoin sekava matka mielen sisässä. Toteutus oli kuitenkin onnistunut, kiitos upeiden näyttelijäsuoritusten, osuvan huumorin ja koukuttavan juonen. Ehdottomasti uusintakatselun arvoinen jakso. Ihmettelin kyllä jälkeenpäin Turun Sanomien Extra- liitteen TV-sivujen kuvausta - ikärajaksi oltiin annettu 16 ja tarinaa kuvattiin "riipiväksi kauhutarinaksi". Ei se kyllä mikään erityisen pelottava ollut, mitä nyt muutama karmiva kohtaus oli mukana. Eikä kovin väkivaltainenkaan minusta. Minkähän perusteella tuo ikäraja on annettu?
Jakso nosti kyllä neljännen kauden odotukset korkealle. Nyt jakso ei sentään päättynyt cliffhangeriin, ja tiedämme melko varmasti Moriartyn olevan kuollut, mutta mitä seuraavaksi tapahtuu? Odotan ainakin, että Sherlock ja John joutuvat entistäkin pahempiin vaaroihin, saamme tietää lisää Sherlockin menneisyydestä (esimerkiksi Punaparta-koirasta, joka selvästi merkitsee hänelle paljon) ja näemme intensiivisiä keskusteluja hänen ja mielensä sisäisen Moriartyn välillä. Lisäksi olisi ihanaa, jos Mycroft auttaisi veljeään tämän tapauksissa ja heidän välinsä voisivat lämmetä. Ja mahtaako Mary synnyttää lapsensa? Marya tunnutaan yleisesti pitävän tuhoon tuomittuna hahmona, sillä hän kuolee alkuperäisissä tarinoissa. Luulen kuitenkin, että Mary on sen verran tärkeä hahmo, ettei hän poistu kuvioista ainakaan ihan heti. Voi tätä odotusta... tulisipa pian uutta tietoa!
Kaiken kaikkiaan olen iloinen, ettei enää tarvitse vältellä juonipaljastuksia. Voin vain rauhassa (tai vähemmän rauhassa) odotella muiden sarjan fanien kanssa, mitä tuleman pitää.
Annan jaksolle 4 / 5 tähteä. Ehdottomasti viihdyttävä, hauska ja monipuolinen kokemus. En kuitenkaan pitänyt naisjärjestön toteutuksesta ja kokonaisuus oli hieman sekava.
Sinulle, joka olet jaksanut lukea arvosteluni kokonaan läpi, haluan sanoa kiitos. Olin jo aavistanut, että teksti saattaisi venyä, mutta halusin pukea ajatukseni sanoiksi. Kaksi iltaa tämän kirjoittamiseen meni. Kommentteja otan mielelläni vastaan, sekä omasta arvostelustani että omasta mielipiteestäsi jakson suhteen!
Huhhuh, olitpas jaksanut kirjoittaa pitkän ja syvällisen arvostelun! :D Hyvä sinä!
VastaaPoistaMinä katsoin Abominable Briden eilen nauhalta. Minulle jakso oli ehkä hieman pettymys. Alussa tapahtumat etenivät jännittävästi aina herra Carmichaelin kuolemaan asti. Sen jälkeen pakka sekosi: ajassa (mielessä) matkustaminen oli minun pienille aivonystyröilleni liikaa. Tuntui, etten oikein pysynyt tapahtumien perässä. :D Voi olla, että jos katson jakson uudestaan, tajuan juonenkäänteet paremmin ja pidänkin jaksosta sitten enemmän.
Minustakin jaksossa nähty naisten feministinen liike oli aivan pöhkö idea! Jos he haluavat itselleen äänioikeuden, niin se varmasti onnistuukin muita murhaamalla! Voi hyvänen aika sentään! Ehkä sen olisi ymmärtänyt, että yksi tai kaksi naista keksii tällaisen päättelyketjun, että murhaamalla muita he pääsevät pitkälle... mutta että kokonainen lauma naisia!!!???? Ei näin! Joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta silti!
Jakson aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta odotan innolla seuraavaa tuotantokautta Uudesta Sherlockista. Olen varma, että tulevat jaksot ovat yksinkertaisempia mielelleni. :) Punaparta-koirasta haluaisin minäkin tietää kovasti lisää, ja haluaisin nähdä, miten Watson käyttäytyy isänä! Hih! :)
Kiitos paljon! :) Lukemisessa menee varmaan vähän aikaa...
PoistaYmmärrän kyllä, mitä tarkoitat, kun sanot pettyneesi jaksoon. Olin itsekin varsin hämmentynyt koko loppuillan nähtyäni sen ensimmäisen kerran, koska se oli aivan erilainen mitä olisin odottanut. Ja monet sarjan fanit ovat sanoneet olevansa pettyneitä jaksoon, mikä on harmillista, kun ottaa huomioon, miten pitkään sitä odotettiin.
Niiden epämääräisten lausuntojen perusteella, mitä olen käsikirjoittajilta kuullut, seuraavasta kaudesta tulee kenties koko sarjan jännittävin. Juu, olisi kyllä tavallaan kiva nähdä John isänä, mutta koko juttu arveluttaa vähän. Tietääkseni Watsonista ei ole koskaan ennen tehty isää, ja tekijät ovat tunnetusti melko uskollisia alkuperäistarinoille. Mutta uskon kyllä, että he löytävät ratkaisut kaikkeen. :)