Pottereista parhain
On aika herätellä tätäkin blogia henkiin...
Sain Court of Eleanor -blogini alkuaikoina ehdotuksen, että laittaisin Harry Potter -kirjat paremmuusjärjestykseen. Sittemmin blogista tuli pelkästään Disney-aiheinen ja idea unohtui. Nyt, kolmen vuoden jälkeen, otin ajatuksen uudelleen harkintaan ja päätin toteuttaa sen. Kiitos siis ehdotuksesta, Anna!
Ensin haluan tehdä selväksi, että pidän kaikista Potter-kirjoista. Ajattelen sarjaa useammin kokonaisuutena kuin yksittäisinä kirjoina, niin hyvin romaanit punoutuvat yhteen. Siksi kirjoja olikin vaikea asettaa järjestykseen. Mietin kuitenkin jokaisen osan hyviä ja huonoja puolia ja päädyin itseäni melko tyydyttävään tulokseen. Mukana ovat siis vain seitsemän alkuperäistä romaania, ei oheiskirjoja tai "kahdeksatta osaa", Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmää (joka olisi helposti listan viimeisenä).
Kuvituksena harkitsin ensin käyttäväni sarjan suomalaisia kansia, mutta en kauheasti välitä niiden tyylistä. Siispä käytin vuonna 2014 julkaistun brittipainoksen kansia, jotka on taiteillut Jonny Duddle. Niihin on selvästi otetettu vaikutteita elokuvista, mutta erityisesti väreiltään kannet ovat tosi nättejä (linkki sivustoon, jolta kuvat ovat peräisin). Siirrytäänpä siis listan pariin (joka sisältää juonipaljastuksia koko sarjasta!)
7. Harry Potter ja Feeniksin kilta
Sarjan viides ja pisin osa on listani häntäpäässä suureksi osaksi yhdestä syystä, nimittäin Dolores Pimennon takia. Tämä kammottava nainen on inhokkihahmoni Pottereista, ja lähes jokainen kohtaus, jossa hän esiintyy, saa minut vihaiseksi. Rowling on kyllä onnistunut luomaan todella inhottavan hahmon! Tämä on myös kirja, jossa Harry ärsyttää minua angstisuudellaan. En kyllä muutenkaan erityisesti pidä Harrysta, mutta Feeniksin killassa hänen rasittavuutensa saavuttaa huippunsa. Muita ärsyttäviä hahmoja ovat Hagridin velipuoli Ruuah, joka tuntuu aika tarpeettomalta, ja Cho Chang, joka lähinnä itkee ja valittaa. Hänen suhteensa Harryyn oli tuomittu epäonnistumaan.
Toki kirjassa on myös paljon hyviä puolia, kuten Albuksen kaartin kokoontumiset ja Luna Lovekiva, joka on yksi lempihahmoistani. Pidän myös Ginnyn hahmokehityksestä ja siitä, miten kirjassa on jo nähtävissä vihjeitä jostain hänen ja Harryn välillä. On myös virkistävää, että loppuhuipennuksessa om mukana muitakin kuin pääkolmikko, vaikka itse taistelu ministeriössä on minun makuuni turhan kaaottinen ja ahdistava, lukuun ottamatta Dumbledoren ja Voldemortin kaksintaistelua, joka on yksi suosikkikohtauksiani kirjassa. Taistelun jälkeen kirja saa tyydyttävän päätöksen. On helpottavaa, kun Harry viimein saa puhuttua kunnolla Dumbledoren kanssa ja saa selityksen sille, miksi Voldemort haluaa hänen kuolevan. Harry saa lopulta uutta päättäväisyyttä ja pääsee onneksi eroon myös pahimmasta angstistaan. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.
6. Harry Potter ja viisasten kivi
Viisasten kivi ei ole niin jännittävä kuin sarjan myöhemmät osat, ja se on juoneltaan lopulta hyvin yksinkertainen. Kuitenkin siihen liittyy kaikista kirjoista eniten nostalgiaa. Muistan, miten 11-vuotiaana tartuin hieman epäillen kirjaan (jonka olin päättänyt lukea ymmärtääkseni ystävieni juttuja), johon jäin tylsästä alusta päästyäni heti koukkuun. Innoissani seurasin, miten Harry sai tietää olevansa velho ja pääsi Tylypahkaan, jännitin, kun hän Ronin ja Hermionen kanssa selvitti viisasten kiven arvoitusta ja päätti lopulta mennä lattialuukun läpi pelastamaan kiven, ja yllätyin, kun Harrya odottikin Orave. Tylypahka kiehtoi minua valtavan paljon tupineen ja oppitunteineen. Viisasten kivi saattaa nykyään tuntua vähän lapselliselta, mutta en ikinä unohda, miten suuren vaikutuksen se teki minuun tuolloin. Se on onnistunut avausosa, josta on vaikea löytää vikaa. Muut osat ovat kuitenkin juoneltaan ja hahmonkehitykseltään aivan eri luokkaa siihen verrattuna.
5. Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Tämä oli ennen mielestäni jopa toiseksi paras Potter-kirja, mutta nyt olen käsittänyt, ettei se ole niin ihmeellinen kuin lapsena ajattelin. Monet pitävät Salaisuuksien kammiota huonoimpana kirjana, ikään kuin täyteosana. On totta, ettei se tunnu suoranaisesti edistävän juonta, mutta varsinkin loppuhuipennuksella on myöhemmin suuri merkitys, kun paljastuu, että Valedron päiväkirja oli yksi hirnyrkeistä. Sitä paitsi minä pidän paitsi Salaisuuksien kammion juonesta, myös siitä, että se syventää velhomaailmaa. Harry pääsee käymään Ronin kotona, käyttämään hormipulveria, saa tietää kotitontuista ja siitä, miten tärkeää verenperintö on joillekin velhoille.
Toisessa osassa esiintyy monia uusia hahmoja, kuten Lucius Malfoy, Cornelius Toffee ja Gilderoy Lockhart. Mielipiteeni Lockhartista on vähän kaksijakoinen: toisaalta hän on rasittava hölmö, mutta hänen itsekeskeisyytensä on myös huvittavaa. Hänen muistinmenetyksensä on ironisuudessaan tyydyttävä ratkaisu. Toinen vähän ärsyttävä hahmo on kotitonttu Dobby, lähinnä koska se saattaa Harryn jatkuvasti pulaan (vaikka sen tarkoitus on toki hyvä).
Salaisuuksien kammion juoni pitää otteessaan, ja tarina saa ajoittain jopa pelottavia piirteitä. Seinistä kuuluva ääni, yksi kerrallaan kangistuvat oppilaat... ja kuka voisi unohtaa jättiläishämähäkkejä? Tämä ei ole huono asia ja lähinnä vain lisää jännitystä, mutta osaan kuvitella joidenkin lasten saavan kirjasta painajaisia. Kiehtovin osa tarinasta on minusta Valedron päiväkirja ja sen näyttämät muistot. Harryn ja Valedron kohtaaminen kammiossa kuuluu kirjojen loppuhuipennuksista suosikkeihini, ja vaikutun edelleen tavasta, jolla Valedron henkilöllisyys paljastuu.
4. Harry Potter ja kuoleman varjelukset
Sarjan viimeinen osa herättää minussa monenlaisia tunteita. Toisaalta on hienoa, että päähenkilöt seikkailevat muuallakin kuin Tylypahkassa, toisaalta eri paikkoihin poukkoilu on vähän häiritsevää. En pysty kunnolla muistamaan, mitä kaikkea kirjassa tapahtuu ja missä järjestyksessä. Lisäksi itse kuoleman varjelukset tulevat minusta vähän tyhjästä, varsinkin kun sarjassa muuten pohjustetaan monia asioita niin hyvin. Monet asiat, kuten metsässä leiriytyminen ja Irvetaan murtautuminen eivät kiinnosta minua kovin paljoa, ja kokonaisuutena kirja on aika raskastakin luettavaa.
Kuoleman varjeluksissa on kuitenkin myös paljon hyvää. On hienoa lukea, miten niin tutuksi käynyt pääkolmikko aikuistuu huomattavasti aikaisempaa suurempien koettelemusten edessä. Lisäksi pidän valtavasti tarinan lopusta. Ja lopulla tarkoitan kaikkea Tylypahkan taistelussa tapahtuvaa (paitsi rakkaiden hahmojen kuolemia). Kalkaroksen muistot, Harryn kulku kuolemaansa kohti, Harryn ja Dumbledoren keskustelu, Voldemortin kukistuminen... Sarja saa ansaitsemansa lopetuksen. Epilogi on kyllä vähän siirappinen, mutta on kuitenkin hyvä nähdä, että päähenkilöiden elämä jatkuu kaikkien menetysten jälkeenkin. Kaikki oli hyvin... ainakin ennen Kirotun lapsen ilmestymistä.
3. Harry Potter ja Azkabanin vanki
Kolmas kirja pääsee kolmanneksi listallanikin. Olen vasta viime aikoina tajunnut, miksi Azkabanin vanki tuntuu olevan monen suosikki Potter-kirjoista. Siinä esiintyvät ensimmäistä kertaa Remus Lupin ja Sirius Musta, jotka kuuluvat omiinkin suosikkihahmoihini. Sarja saa synkempiä sävyjä, kun linnaa vartioimaan tulevat karmivat ankeuttajat ja murhaajaksi luultu Sirius on vapaalla jalalla. Harryn taidot pimeyden voimilta suojautumisessa kehittyvät ja hän aloittaa ennustamisen ja taikaeläinten hoidon opiskelun. Erityisesti ennustustunnit ovat huvittavia dramaattisen professori Punurmion ja Harryn ja Ronin humorististen tulkintojen vuoksi. Taikaeläinten hoidon tunnit herättävät enemmänkin negatiivisia tunteita, Hagrid kun ei oikein opettajaksi sovellu.
Azkabanin vanki on kirjoista ainoa, jossa Voldemortia ei nähdä missään muodossa. Kirjan loppuhuipennus onkin virkistävän erilainen ja liittyy enemmän kelmien keskinäiseen suhteeseen kuin Harryyn. Rääkyvässä röttelössä kuullaan monta paljastusta, jotka saivat pään pyörälle kirjaa ensi kertaa lukiessa. Lupin on ihmissusi? Sirius onkin hyvis? Kutka on Peter Piskuilan?! En voi kuin ihailla Rowlingin tapaa yllättää lukija. Ja sittenkin kaikessa on järkeä, kun kirjan lukee toistamiseen.
Ajankääntäjäjuonesta en sen sijaan välitä. Aikamatkustus on aina ollut minusta kovin hämmentävää, sillä mennyt on minusta mennyttä eikä sitä voi enää muuttaa. Vielä oudommaksi asian tekee se, että Harry Potterissa samat asiat ovat jo tapahtuneet menneessä ajassa... Onneksi ajankääntäjiä ei tämän osan jälkeen enää käytetä, sillä silloin pääni olisi mennyt aivan liian sekaisin!
2. Harry Potter ja liekehtivä pikari
Tämä kirja on eräänlainen käännekohta tarinassa: se on huomattavasti aiempia paksumpi, päähenkilöt ovat selkeästi kasvaneet lapsista teineiksi eikä kirja pääty onnellisesti. Synkkyys on tullut jäädäkseen. Ja minä rakastan sitä.
Lukiessani Liekehtivää pikaria ensimmäistä kertaa muistan olleeni innoissani siitä, että kirja alkoi jännittävästi - toisin kuin aiemmat osat. Ensimmäinen luku päättyy kuolemaan. Olkoonkin, että uhri on jästi, joka ei edes ole esiintynyt aiemmin, jo alusta asti on selvää, että nyt on tosi kyseessä. Harry kuitenkin saa pitää vielä hauskaa ennen uusia haasteita, nimittäin hän pääsee huispauksen MM-kisoihin. Minua ei juuri huispaus kiinnosta, joten tämä osa kirjasta ei ole aivan mieleeni. Ottelun jälkeen ilmestyvä pimeän piirto lupaa kuitenkin jännittävämpiä hetkiä, joita kirja onkin täynnä.
Juoni lähtee kunnolla käyntiin kolmivelhoturnajaisten alettua. Itse koetukset eivät useamman lukukerran jälkeen tunnu ihmeellisiltä, mutta on hauska seurata, miten Harry niihin valmistautuu ja millaisia muut osallistujat ovat. Joulutanssiaiset tuovat tiiviiseen tarinaan mukavasti kepeyttä, ja Harryn ja Ronin parinhakuyrityksiä on huvittava seurata.
Monessa Potterissa on hahmo, joka ärsyttää sekä kirjan henkilöitä että lukijoita, ja Liekehtivässä pikarissa tuo hahmo on Rita Luodiko. Inhoan juorulehtiä ja valheita levittäviä ihmisiä, joten ei liene ihme, että Rita on minusta vastenmielinen hahmo. Varsinkin, kun hänen juttunsa aiheuttavat niin suurta mielipahaa lempihahmoilleni. Onneksi Hermione saa hänet kiinni.
Loppuhuipennus on kyllä kirjan jännittävintä antia. Heti kun Harry ja Cedric siirtyvät hautausmaalle, on selvää, että asiat ovat hyvin pahasti pielessä. Sitten Cedric kuolee ja Voldemort saa ruumiinsa takaisin. Harry ei tällä kertaa pysty pelastamaan päivää, mutta pääsee lopulta pakoon. Eikä vaara ole senkään jälkeen ohitse, sillä Vauhkomieli paljastuu valeasuiseksi kuolonsyöjäksi! Muistan, miten petetty olo minulla oli ensimmäistä kertaa tuon kohdan lukiessani, sillä pidin Vauhkomielen hahmosta. Onhan käänteessä järkeä tarinan kannalta, en vain yleisesti ottaen pidä siitä, että hahmo, johon kiintyy, ei olekaan se joka väittää olevansa.
Kokonaisuutena Liekehtivä pikari on viihdyttävä ja mukaansatempaava kirja, joka onnistuu luonnikkaasti muuttamaan sarjan sävyä. Vain yksi sarjan kirjoista onnistuu mielestäni sen ylittämään, nimittäin...
1. Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Vaikka Puoliverinen prinssi jatkaakin sarjan synkempää ja kypsempää sävyä, se on myös tervetullut "hengähdystauko" Feeniksin killan ja Kuoleman varjelusten välissä. Toiset eivät välitä romaanin rakkauskiemuroista, mutta minusta romantiikkaa ei ole liikaa. Vaikka Harry ja muut käyvätkin taikakoulua ja taistelevat pimeyden voimia vastaan, he ovat myös tavallisia teinejä. Erityisesti pidän Harryn ja Ginnyn orastavasta suhteesta. Ronin ja Hermionen mustasukkaisuus toisistaan on kyllä vähän ärsyttävää, varsinkin kun heidän välinsä menevät poikki. Lavender Brown käy myös hermoilleni. Mutta kuten sanottu, nämä teinidraamat eivät kokonaisuutena haittaa minua, koska ne tuovat realistisuutta kerrontaan.
Kuudes osa alkaa mielenkiintoisesti - jopa kaksi lukua muusta kuin Harryn näkökulmasta! Joidenkin mielestä jästipääministerin näkökulmasta kerrottu aloitusluku voi olla tylsä, mutta minusta on kiintoisaa saada jästinäkökulma taikamaailmaan. On myös hauska lukea, miten Dumbledore hakee Harryn Likusteritieltä ja antaa Dursleylle ansaitut moitteet. Oikeastaan mieleeni ei tule kirjasta tylsää hetkeä, ja suosikkikohtauksia on aivan liikaa lueteltavaksi!
Kirjassa syvennytään Voldemortin hahmoon, ja minusta kurkistukset hänen menneisyyteensä, erityisesti lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ovat mielenkiintoisia. Opimme lisää myös Draco Malfoysta, ja näemme hänestä uuden, epävarman puolen. Uusista hahmoista tärkein on professori Kuhnusarvio, joka on aika epäreilu suosiessaan tiettyjä oppilaita, mutta minä kyllä pidän hänen hahmostaan ja virkistävän erilaisista taikajuomatunneista. Yllättävää kyllä, myös Harryn hahmo tuntuu mukavammalta tässä osassa, jollain tavalla rennommalta. Hän on nyt myös kypsynyt edellisestä osasta, ja mikä vain on parempi kuin Feeniksin killan angsti-Harry!
Puoliverisen prinssin loppu on shokeeraava - vaikka tiesinkin Dumbledoren kuolevan jossakin vaiheessa, tuon kuoleman vaikutus on voimakkaampi kuin muiden. Harry menettää mentorinsa, turvansa, ja hänen täytyy aikuistua nopeasti. Varsinaista loppua kirjalla ei edes ole, vaan se on pikemminkin lopun alku. Harryn on tuhottava hirnyrkit, ja Ron ja Hermione luonnollisesti auttavat ystäväänsä. Puoliverinen prinssi pohjustaa hyvin viimeistä osaa ja tarjoaa lukijalleen kiehtovan tarinan, moniulotteisia hahmoja ja sopivan sekoituksen huumoria ja draamaa - se on kaikkea sitä, mitä hyvän fantasiaromaanin mielestäni tuleekin olla.
Mikä on sinun suosikkisi Harry Potter -kirjoista?
Sain Court of Eleanor -blogini alkuaikoina ehdotuksen, että laittaisin Harry Potter -kirjat paremmuusjärjestykseen. Sittemmin blogista tuli pelkästään Disney-aiheinen ja idea unohtui. Nyt, kolmen vuoden jälkeen, otin ajatuksen uudelleen harkintaan ja päätin toteuttaa sen. Kiitos siis ehdotuksesta, Anna!
Ensin haluan tehdä selväksi, että pidän kaikista Potter-kirjoista. Ajattelen sarjaa useammin kokonaisuutena kuin yksittäisinä kirjoina, niin hyvin romaanit punoutuvat yhteen. Siksi kirjoja olikin vaikea asettaa järjestykseen. Mietin kuitenkin jokaisen osan hyviä ja huonoja puolia ja päädyin itseäni melko tyydyttävään tulokseen. Mukana ovat siis vain seitsemän alkuperäistä romaania, ei oheiskirjoja tai "kahdeksatta osaa", Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmää (joka olisi helposti listan viimeisenä).
Kuvituksena harkitsin ensin käyttäväni sarjan suomalaisia kansia, mutta en kauheasti välitä niiden tyylistä. Siispä käytin vuonna 2014 julkaistun brittipainoksen kansia, jotka on taiteillut Jonny Duddle. Niihin on selvästi otetettu vaikutteita elokuvista, mutta erityisesti väreiltään kannet ovat tosi nättejä (linkki sivustoon, jolta kuvat ovat peräisin). Siirrytäänpä siis listan pariin (joka sisältää juonipaljastuksia koko sarjasta!)
7. Harry Potter ja Feeniksin kilta
Sarjan viides ja pisin osa on listani häntäpäässä suureksi osaksi yhdestä syystä, nimittäin Dolores Pimennon takia. Tämä kammottava nainen on inhokkihahmoni Pottereista, ja lähes jokainen kohtaus, jossa hän esiintyy, saa minut vihaiseksi. Rowling on kyllä onnistunut luomaan todella inhottavan hahmon! Tämä on myös kirja, jossa Harry ärsyttää minua angstisuudellaan. En kyllä muutenkaan erityisesti pidä Harrysta, mutta Feeniksin killassa hänen rasittavuutensa saavuttaa huippunsa. Muita ärsyttäviä hahmoja ovat Hagridin velipuoli Ruuah, joka tuntuu aika tarpeettomalta, ja Cho Chang, joka lähinnä itkee ja valittaa. Hänen suhteensa Harryyn oli tuomittu epäonnistumaan.
Toki kirjassa on myös paljon hyviä puolia, kuten Albuksen kaartin kokoontumiset ja Luna Lovekiva, joka on yksi lempihahmoistani. Pidän myös Ginnyn hahmokehityksestä ja siitä, miten kirjassa on jo nähtävissä vihjeitä jostain hänen ja Harryn välillä. On myös virkistävää, että loppuhuipennuksessa om mukana muitakin kuin pääkolmikko, vaikka itse taistelu ministeriössä on minun makuuni turhan kaaottinen ja ahdistava, lukuun ottamatta Dumbledoren ja Voldemortin kaksintaistelua, joka on yksi suosikkikohtauksiani kirjassa. Taistelun jälkeen kirja saa tyydyttävän päätöksen. On helpottavaa, kun Harry viimein saa puhuttua kunnolla Dumbledoren kanssa ja saa selityksen sille, miksi Voldemort haluaa hänen kuolevan. Harry saa lopulta uutta päättäväisyyttä ja pääsee onneksi eroon myös pahimmasta angstistaan. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.
6. Harry Potter ja viisasten kivi
5. Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Tämä oli ennen mielestäni jopa toiseksi paras Potter-kirja, mutta nyt olen käsittänyt, ettei se ole niin ihmeellinen kuin lapsena ajattelin. Monet pitävät Salaisuuksien kammiota huonoimpana kirjana, ikään kuin täyteosana. On totta, ettei se tunnu suoranaisesti edistävän juonta, mutta varsinkin loppuhuipennuksella on myöhemmin suuri merkitys, kun paljastuu, että Valedron päiväkirja oli yksi hirnyrkeistä. Sitä paitsi minä pidän paitsi Salaisuuksien kammion juonesta, myös siitä, että se syventää velhomaailmaa. Harry pääsee käymään Ronin kotona, käyttämään hormipulveria, saa tietää kotitontuista ja siitä, miten tärkeää verenperintö on joillekin velhoille.
Toisessa osassa esiintyy monia uusia hahmoja, kuten Lucius Malfoy, Cornelius Toffee ja Gilderoy Lockhart. Mielipiteeni Lockhartista on vähän kaksijakoinen: toisaalta hän on rasittava hölmö, mutta hänen itsekeskeisyytensä on myös huvittavaa. Hänen muistinmenetyksensä on ironisuudessaan tyydyttävä ratkaisu. Toinen vähän ärsyttävä hahmo on kotitonttu Dobby, lähinnä koska se saattaa Harryn jatkuvasti pulaan (vaikka sen tarkoitus on toki hyvä).
Salaisuuksien kammion juoni pitää otteessaan, ja tarina saa ajoittain jopa pelottavia piirteitä. Seinistä kuuluva ääni, yksi kerrallaan kangistuvat oppilaat... ja kuka voisi unohtaa jättiläishämähäkkejä? Tämä ei ole huono asia ja lähinnä vain lisää jännitystä, mutta osaan kuvitella joidenkin lasten saavan kirjasta painajaisia. Kiehtovin osa tarinasta on minusta Valedron päiväkirja ja sen näyttämät muistot. Harryn ja Valedron kohtaaminen kammiossa kuuluu kirjojen loppuhuipennuksista suosikkeihini, ja vaikutun edelleen tavasta, jolla Valedron henkilöllisyys paljastuu.
4. Harry Potter ja kuoleman varjelukset
Sarjan viimeinen osa herättää minussa monenlaisia tunteita. Toisaalta on hienoa, että päähenkilöt seikkailevat muuallakin kuin Tylypahkassa, toisaalta eri paikkoihin poukkoilu on vähän häiritsevää. En pysty kunnolla muistamaan, mitä kaikkea kirjassa tapahtuu ja missä järjestyksessä. Lisäksi itse kuoleman varjelukset tulevat minusta vähän tyhjästä, varsinkin kun sarjassa muuten pohjustetaan monia asioita niin hyvin. Monet asiat, kuten metsässä leiriytyminen ja Irvetaan murtautuminen eivät kiinnosta minua kovin paljoa, ja kokonaisuutena kirja on aika raskastakin luettavaa.
Kuoleman varjeluksissa on kuitenkin myös paljon hyvää. On hienoa lukea, miten niin tutuksi käynyt pääkolmikko aikuistuu huomattavasti aikaisempaa suurempien koettelemusten edessä. Lisäksi pidän valtavasti tarinan lopusta. Ja lopulla tarkoitan kaikkea Tylypahkan taistelussa tapahtuvaa (paitsi rakkaiden hahmojen kuolemia). Kalkaroksen muistot, Harryn kulku kuolemaansa kohti, Harryn ja Dumbledoren keskustelu, Voldemortin kukistuminen... Sarja saa ansaitsemansa lopetuksen. Epilogi on kyllä vähän siirappinen, mutta on kuitenkin hyvä nähdä, että päähenkilöiden elämä jatkuu kaikkien menetysten jälkeenkin. Kaikki oli hyvin... ainakin ennen Kirotun lapsen ilmestymistä.
3. Harry Potter ja Azkabanin vanki
Kolmas kirja pääsee kolmanneksi listallanikin. Olen vasta viime aikoina tajunnut, miksi Azkabanin vanki tuntuu olevan monen suosikki Potter-kirjoista. Siinä esiintyvät ensimmäistä kertaa Remus Lupin ja Sirius Musta, jotka kuuluvat omiinkin suosikkihahmoihini. Sarja saa synkempiä sävyjä, kun linnaa vartioimaan tulevat karmivat ankeuttajat ja murhaajaksi luultu Sirius on vapaalla jalalla. Harryn taidot pimeyden voimilta suojautumisessa kehittyvät ja hän aloittaa ennustamisen ja taikaeläinten hoidon opiskelun. Erityisesti ennustustunnit ovat huvittavia dramaattisen professori Punurmion ja Harryn ja Ronin humorististen tulkintojen vuoksi. Taikaeläinten hoidon tunnit herättävät enemmänkin negatiivisia tunteita, Hagrid kun ei oikein opettajaksi sovellu.
Azkabanin vanki on kirjoista ainoa, jossa Voldemortia ei nähdä missään muodossa. Kirjan loppuhuipennus onkin virkistävän erilainen ja liittyy enemmän kelmien keskinäiseen suhteeseen kuin Harryyn. Rääkyvässä röttelössä kuullaan monta paljastusta, jotka saivat pään pyörälle kirjaa ensi kertaa lukiessa. Lupin on ihmissusi? Sirius onkin hyvis? Kutka on Peter Piskuilan?! En voi kuin ihailla Rowlingin tapaa yllättää lukija. Ja sittenkin kaikessa on järkeä, kun kirjan lukee toistamiseen.
Ajankääntäjäjuonesta en sen sijaan välitä. Aikamatkustus on aina ollut minusta kovin hämmentävää, sillä mennyt on minusta mennyttä eikä sitä voi enää muuttaa. Vielä oudommaksi asian tekee se, että Harry Potterissa samat asiat ovat jo tapahtuneet menneessä ajassa... Onneksi ajankääntäjiä ei tämän osan jälkeen enää käytetä, sillä silloin pääni olisi mennyt aivan liian sekaisin!
2. Harry Potter ja liekehtivä pikari
Tämä kirja on eräänlainen käännekohta tarinassa: se on huomattavasti aiempia paksumpi, päähenkilöt ovat selkeästi kasvaneet lapsista teineiksi eikä kirja pääty onnellisesti. Synkkyys on tullut jäädäkseen. Ja minä rakastan sitä.
Lukiessani Liekehtivää pikaria ensimmäistä kertaa muistan olleeni innoissani siitä, että kirja alkoi jännittävästi - toisin kuin aiemmat osat. Ensimmäinen luku päättyy kuolemaan. Olkoonkin, että uhri on jästi, joka ei edes ole esiintynyt aiemmin, jo alusta asti on selvää, että nyt on tosi kyseessä. Harry kuitenkin saa pitää vielä hauskaa ennen uusia haasteita, nimittäin hän pääsee huispauksen MM-kisoihin. Minua ei juuri huispaus kiinnosta, joten tämä osa kirjasta ei ole aivan mieleeni. Ottelun jälkeen ilmestyvä pimeän piirto lupaa kuitenkin jännittävämpiä hetkiä, joita kirja onkin täynnä.
Juoni lähtee kunnolla käyntiin kolmivelhoturnajaisten alettua. Itse koetukset eivät useamman lukukerran jälkeen tunnu ihmeellisiltä, mutta on hauska seurata, miten Harry niihin valmistautuu ja millaisia muut osallistujat ovat. Joulutanssiaiset tuovat tiiviiseen tarinaan mukavasti kepeyttä, ja Harryn ja Ronin parinhakuyrityksiä on huvittava seurata.
Monessa Potterissa on hahmo, joka ärsyttää sekä kirjan henkilöitä että lukijoita, ja Liekehtivässä pikarissa tuo hahmo on Rita Luodiko. Inhoan juorulehtiä ja valheita levittäviä ihmisiä, joten ei liene ihme, että Rita on minusta vastenmielinen hahmo. Varsinkin, kun hänen juttunsa aiheuttavat niin suurta mielipahaa lempihahmoilleni. Onneksi Hermione saa hänet kiinni.
Loppuhuipennus on kyllä kirjan jännittävintä antia. Heti kun Harry ja Cedric siirtyvät hautausmaalle, on selvää, että asiat ovat hyvin pahasti pielessä. Sitten Cedric kuolee ja Voldemort saa ruumiinsa takaisin. Harry ei tällä kertaa pysty pelastamaan päivää, mutta pääsee lopulta pakoon. Eikä vaara ole senkään jälkeen ohitse, sillä Vauhkomieli paljastuu valeasuiseksi kuolonsyöjäksi! Muistan, miten petetty olo minulla oli ensimmäistä kertaa tuon kohdan lukiessani, sillä pidin Vauhkomielen hahmosta. Onhan käänteessä järkeä tarinan kannalta, en vain yleisesti ottaen pidä siitä, että hahmo, johon kiintyy, ei olekaan se joka väittää olevansa.
Kokonaisuutena Liekehtivä pikari on viihdyttävä ja mukaansatempaava kirja, joka onnistuu luonnikkaasti muuttamaan sarjan sävyä. Vain yksi sarjan kirjoista onnistuu mielestäni sen ylittämään, nimittäin...
1. Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Vaikka Puoliverinen prinssi jatkaakin sarjan synkempää ja kypsempää sävyä, se on myös tervetullut "hengähdystauko" Feeniksin killan ja Kuoleman varjelusten välissä. Toiset eivät välitä romaanin rakkauskiemuroista, mutta minusta romantiikkaa ei ole liikaa. Vaikka Harry ja muut käyvätkin taikakoulua ja taistelevat pimeyden voimia vastaan, he ovat myös tavallisia teinejä. Erityisesti pidän Harryn ja Ginnyn orastavasta suhteesta. Ronin ja Hermionen mustasukkaisuus toisistaan on kyllä vähän ärsyttävää, varsinkin kun heidän välinsä menevät poikki. Lavender Brown käy myös hermoilleni. Mutta kuten sanottu, nämä teinidraamat eivät kokonaisuutena haittaa minua, koska ne tuovat realistisuutta kerrontaan.
Kuudes osa alkaa mielenkiintoisesti - jopa kaksi lukua muusta kuin Harryn näkökulmasta! Joidenkin mielestä jästipääministerin näkökulmasta kerrottu aloitusluku voi olla tylsä, mutta minusta on kiintoisaa saada jästinäkökulma taikamaailmaan. On myös hauska lukea, miten Dumbledore hakee Harryn Likusteritieltä ja antaa Dursleylle ansaitut moitteet. Oikeastaan mieleeni ei tule kirjasta tylsää hetkeä, ja suosikkikohtauksia on aivan liikaa lueteltavaksi!
Kirjassa syvennytään Voldemortin hahmoon, ja minusta kurkistukset hänen menneisyyteensä, erityisesti lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ovat mielenkiintoisia. Opimme lisää myös Draco Malfoysta, ja näemme hänestä uuden, epävarman puolen. Uusista hahmoista tärkein on professori Kuhnusarvio, joka on aika epäreilu suosiessaan tiettyjä oppilaita, mutta minä kyllä pidän hänen hahmostaan ja virkistävän erilaisista taikajuomatunneista. Yllättävää kyllä, myös Harryn hahmo tuntuu mukavammalta tässä osassa, jollain tavalla rennommalta. Hän on nyt myös kypsynyt edellisestä osasta, ja mikä vain on parempi kuin Feeniksin killan angsti-Harry!
Puoliverisen prinssin loppu on shokeeraava - vaikka tiesinkin Dumbledoren kuolevan jossakin vaiheessa, tuon kuoleman vaikutus on voimakkaampi kuin muiden. Harry menettää mentorinsa, turvansa, ja hänen täytyy aikuistua nopeasti. Varsinaista loppua kirjalla ei edes ole, vaan se on pikemminkin lopun alku. Harryn on tuhottava hirnyrkit, ja Ron ja Hermione luonnollisesti auttavat ystäväänsä. Puoliverinen prinssi pohjustaa hyvin viimeistä osaa ja tarjoaa lukijalleen kiehtovan tarinan, moniulotteisia hahmoja ja sopivan sekoituksen huumoria ja draamaa - se on kaikkea sitä, mitä hyvän fantasiaromaanin mielestäni tuleekin olla.
Mikä on sinun suosikkisi Harry Potter -kirjoista?
Tarkoitatko, että tämä Anna (minä) olen tällaisen kirjoitusaiheen keksinyt? Minä en kyllä yhtään muista, jos näin on! XD Mutta kiitos sen toteuttamisesta, oli toive kenen tahansa. Tätä tekstiä lukiessa itselle tuli nimittäin hirvittävä hinku päästä uppoutumaan taas Harry Potterin maailmaan. Luin kirjat viimeksi viime vuonna, ja on ne kyllä aivan loistavasti kirjoitettu! J.K. Rowling on nero, ja hän on luonut aivan uskomattoman hienon ja todentuntuisen taikamaailman! Ja nämä lyhyet kirjatiivistelmäsi veivät minut kyllä ihan täysin taas tuohon maailmaan. :) Pitää palata siihen vaikkapa elokuvien muodossa tällä kertaa.
VastaaPoistaMinun lempparini Harry Pottereista on luultavasti juurikin se kolmas kirja, Azkabanin vanki. Kirjassa esiteltävä Sirius Musta kuuluu omiin lempparihahmoihini, ja kirjan juoni on loistelias: oikeastaan mikään ei ole sitä, miltä se aluksi näyttää. Kaikki muuttuu päälaelleen. Tällaisia kirjoja/elokuvia on hauska lukea/katsoa. Muutenkin minulla on "tiiviimpi suhde" neljään ensimmäiseen Harry Potteriin, sillä ne luin useaan otteeseen monta kertaa läpi ennen muiden osien ilmestymistä. Kolmea viimeistä kirjaa en ole yhtä monta kertaa lukenut.
No ei kai se ihmekään ole jos ei kolmen vuoden takaista kommenttia muista... Mutta sinä sen ehdotuksen tosiaan annoit, kommentoidessasi parhaat Disney-parit -top-listaani. Kiva kun pidit tekstistä! :)
PoistaMinäkin pidän teoksista, joissa tapahtuu lopussa jotain yllättävää, kunhan käänteet eivät tule aivan tyhjästä. Harry Pottereissahan on paljon vihjeitä tulevista tapahtumista, joten kaikki on periaatteessa lukijan pääteltävissä. Minulle loppuratkaisut tulivat kyllä aina yllätyksenä...
On ollut varmaan jännittävää odottaa kirjojen ilmestymistä! Itse luin koko sarjan lyhyessä ajassa (viimeiset neljää kirjaa sain samana jouluna lahjaksi), ja siksi sarja varmaan onkin minulle enemmän kokonaisuus. Viimeistä kirjaa en kyllä ole lukenut läpi kuin kahta kertaa, kaikki muut olen lukenut ainakin kolme kertaa.