Stories that really mattered: Kolme vaikuttavinta elokuvaa

Heipä hei! Kylläpäs aika on kulunut nopeasti, julkaisin edellisen tekstini joulukuun puolella... Nyt pääsin lukulomalle, joten toivon saavani kirjoitettua enemmän (tietenkään opiskelua unohtamatta). 

Pyörivä nuoli -blogin Vilhelmiina haastoi minut kertomaan minuun vaikutuksen tehneistä animaatioelokuvista, josta tein postauksen toiseen blogiini. Haaste innosti minut miettimään myös näyteltyjä elokuvia, sillä niilläkin on suuri merkitys elämässäni. Syy siihen, että julkaisen postauksen vasta nyt, ei ole laiskuudessa (ainakaan kokonaan), vaan siinä, että halusin tässäkin postauksessa nimetä kolme elokuvaa, mutta viimeistä elokuvaa oli vaikea päättää. Olin jo miltei päätynyt ratkaisuun, mutta se tuntui jotenkin tekaistulta. Vasta tällä viikolla ymmärsin, etten vain ollut vielä nähnyt sitä oikeaa.

Kaikki nämä kolme elokuvaa ovat vaikuttaneet minuun eri tavoin. Ne kaikki eivät ole lempielokuviani, mutta olen iloinen siitä, että olen nähnyt ne. Elokuvat ovat siinä järjestyksessä, missä olen ne katsonut, eivät paremmuusjärjestyksessä.

Huom. Pyrin tekstissä välttämään juonipaljastuksia, mutta kannattaa silti lukea omalla vastuulla, erityisesti listan viimeisen elokuvan kohdalla. 

1. Taru Sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers, 2002)

Kuvan lähde: http://www.imdb.com/title/tt0167261/

Jälkeenpäin ajatellen on hassua, että juuri tämä elokuva oli ensikosketukseni J. R. R. Tolkienin maailmaan. Olin muistaakseni 12-vuotias, kun olin äitini kanssa kahdestaan kotona ja Kaksi tornia tuli televisiosta. Päätimme katsoa sen, vaikkei kumpikaan meistä ollut nähnyt ensimmäistä osaa tai lukenut kirjaa. Luonnollisesti olin hieman pihalla siitä, kuka on kuka, mutta olin siitä huolimatta täysin myyty. Osasyynä oli varmasti komean Orlando Bloomin näyttelemä Legolas ja Frodon (Elijah Wood) sinistäkin sinisemmät silmät, mutta myös juoni piti otteessaan enkä lopettanut katsomista hetkeksikään. Äitini vähän kauhisteli, miten kestän taistelukohtaukset, mutta minä en ollut moksiskaan. Kun TV:stä vähän myöhemmin tuli Kuninkaan paluu, äiti kysyi, haluaisinko katsoa sen, mutta minä olin tehnyt päätöksen: ennen tarinan loppua piti nähdä sen alku. 

Niinpä minä sitten päädyin katsomaan koko elokuvatrilogian, lukemaan kirjan ja hankkimaan ennen pitkää kaikki Tolkienin Keski-Maa-aiheiset teokset. Kaikkia en ole lukenut ja innostus on muutenkin päässyt lopahtamaan, mutta ihailen edelleen valtavasti Tolkienin mielikuvitusta ja kielitieteellistä taidokkuutta. Lisäksi olen hyvin innoissani Turun Kaupunginteatterin Taru Sormusten herrasta -näytelmästä ja ajattelin lukea kirjaakin jossain vaiheessa uudelleen. Kaiken kaikkiaan olen kiitollinen tästä elokuvasta, sillä ilman sitä minusta ei ehkä olisi tullut Tolkien-fania - ainakaan siinä vaiheessa - ja sen ansiosta olen saanut monia korvaamattomia kokemuksia. Kaksi tornia ei ole mielestäni trilogian osista paras, mutta henkilökohtaisesti sitäkin tärkeämpi. 

2. Kevät koittaa Hitlerille (The Producers, 1967)

Lähde: https://www.youtube.com/watch?v=z51xeox0Jlg

Sitten aivan toisenlaiseen elokuvaan, nimittäin Mel Brooksin satiiriseen komediaan, jonka näin enintään muutama vuosi sitten. Tämänkin katsoin TV:stä, mutta tällä kertaa yksin. Oikeastaan juuri sen takia, että olin yksin, päätin aikani kuluksi katsoa jotain, ja tämä pisti silmään elokuva-arvosteluista. Elokuvan juoni kuulosti erikoiselta: kaksi tuottajaa keksivät tavan, jolla voivat ansaita miljoonia tuottamalla epäonnistuneen näytelmän. Mutta millainen näytelmä olisi varma floppi? Ratkaisu löytyy edelleen Führerille uskollisen natsin kirjoittamasta näytelmästä Kevät koittaa Hitlerille, mutta kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan. 

Tämä on elokuva, josta en erityisemmin edes pidä. Olen nähnyt sen vain kerran, eikä toista kertaa todennäköisesti tule. Olin monta kertaa lopettaa katsomisen, sillä päähenkilöt tuntuivat aivan liian sekopäisiltä ja elokuvan stereotyyppiset homohahmot sopivat ehkä 60-luvulle, mutta tuntuivat nykyaikana loukkaavilta. Mutta suurin syy siihen, että suhtauduin elokuvaan nuivasti, oli se, että en tuolloin tiennyt, mitä ajatella natseihin suuntautuvasta satiirista. Olin siihen asti suhtautunut natseihin haudanvakavasti - he olivat tehneet niin kauheita asioita, ettei siitä sopinut mielestäni tehdä pilaa. Ja olen edelleen samaa mieltä siitä, että vitsailu holokaustista tai ihmisten kärsimyksistä ylipäätään on väärin. Mutta se ei tarkoita, etteikö Hitleriä tai natseja voisi pilkata - sehän juuri vie heiltä sen arvokkuuden, jota he eivät ansaitsekaan. 

Minä todella yritin olla nauramatta, kun katsoin tätä elokuvaa. Mutta kun katsoin kohtausta, jossa Hitlerin rooliin valittu hippi (lempinimeltään LSD) esittää roolin täysin koomisesti ja käsikirjoituksen vastaisesti, puhkesin nauruun. Jää oli murtunut, ja vaikken sitä heti huomannut, pystyin vastaisuudessa suhtautumaan natseihin vapautuneemmin. Olin ennen suorastaan pelännyt edes lukea Hitleristä tai sanoa hänen nimeään ääneen - mikä oli oikeastaan aika järjetöntä. Nykyään asiat ovat toisin - viime kesänä luin toisesta maailmansodasta kertovan kirjan, mikä oli yllättävän mielenkiintoinen, ja olen kiinnostunut hankkimaan myös muita natseista kertovia teoksia. Kaiken kaikkiaan olen oppinut, että joskus pelot ja vastenmieliset asiat on hyvä kohdata suoraan - silloin elämäkin voi olla helpompaa.

3. Call Me by Your Name (2017)

Lähde: https://openaircinemas.com.au/bondi/films/call-me-by-your-name

Toisin kuin edellisillä listan elokuvilla, tällä ei ole ollut mitään kauaskantoisia seurauksia elämääni - ainakaan toistaiseksi, sillä näin sen vasta viime maanantaina. Mutta tiedän, että Call Me by Your Name tulee säilymään sydämessäni pitkään. Voisin jo nyt laskea sen suosikkielokuvieni joukkoon, sillä niin suuren vaikutuksen se teki. Vaikka elokuva on tavallaan surullinen, en itkenyt, mutta tunsin tuskaa. Tunsin myös iloa. Yksinkertaisesti pystyin samastumaan päähenkilön tunteisiin ehkä paremmin kuin koskaan ennen elokuvaa katsellessani. 

Call Me by Your Namen juoni on yksinkertainen: vuoden 1983 kesällä Elio-niminen nuorukainen (Timothée Chalamet) tapaa komean Oliverin (Armie Hammer), johon alkaa pian tuntea vetoa. Elion tunteet eivät jää yksipuolisiksi, mutta molemmat tietävät, ettei suhde voi kestää pitkään. 

Tässä elokuvassa on mielestäni kaikki kohdallaan. Pidin leppoisasta tunnelmasta, kultturelleista keskusteluista, hiljalleen rakentuvasta rakkaustarinasta ja ennen kaikkea Elion hahmosta. Usein elokuvia katsellessani minua ärsyttää se, miten vaikea roolihenkilöitä on ymmärtää. Pahimmassa tapauksessa hahmot ovat kuin sätkynukkeja, jotka on käsikirjoitettu tekemään täysin järjettömiä päätöksiä vain juonen edistämiseksi. Mutta Elio tuntui niin inhimilliseltä, että se sattui. Ymmärsin, miksi hän teki niin kuin teki, vaikken olisi aina tehnyt samalla tavalla. Enkä nyt halua ruveta liian henkilökohtaiseksi, mutta tiedän itsekin, millaista on olla ihastunut ihmiseen, jonka kanssa olisi mahdotonta olla yhdessä. 

Tämä elokuva opetti minulle, että vaikka onni kestäisi vain hetken ja sydän särkyisi, ei kuitenkaan pitäisi katua sitä, mitä on saanut tuntea. Myös surua tarvitaan, sillä se on merkki siitä, että välitämme. Ymmärrän tämän ajatuksen hyvin, vaikka toivonkin joskus, etten olisi tuntenut mitään. Mutta ehkä vielä joskus löydän ihmisen, jonka kanssa voin olla kiitollinen siitä, että pystyn tuntemaan rakkautta.


Siinä olivat valintani minuun eniten vaikuttaneista elokuvista. Kiitän Vilhelmiinaa edelleen haasteesta ja toivon, että tämä innostaa muitakin kertomaan, mitkä elokuvat ovat tehneet teihin suurimman vaikutuksen.